Olen nimittäin hiukan hassuna vanhoihin puutaloihin, ja puutalon puuttuessa nautin kun voin tuijotella muiden puutaloja joku satunnaisilla kävelylenkeillä, bussimatkoilla ikkunasta.. tai sitten lukemalla puutalojen remontoinnista blogeista.
Olen jotenkin kuvitellut kuuluvani juuri tähän tekevien ja näppärien ihmisten heimoon.
En ole ollut mielestäni liian sinisilmäinen, lapsuuteni, ja osan opiskeluvuosistani, olen asunut vanhassa omakotitalossa.. joten tiedän millaista niissä asuvan arki voi olla. - Loputonta remppaamista, isoa ja pientä (lapsuudenkodisamme Uusi Kylpyhuone ei valmistunut koskaan meidän aikanamme).
Aina joku naula törröttää/ olisi tarvetta naulakolle tai hyllylle/ saranat vonkuvat/ ikkunoista joko vetää tai niitä ei saa auki/ vuosittaisia arvuutteluja joko jotain suurta täytyy tehdä, vai vieläkö pärjätään tämä vuosi/ talosta löytyy aina jotain mitä "pitäisi laittaa" tai "pitäisi siivota".. ja jos nyt jostain syystä juuri nyt sisällä ei ole mitään tekemistä, löytyy sitä pihalta vähintään toinen mokoma.
Eikä se ole edes ihan halpaa.
Kuitenkin.. Kadehdin ihmisiä joilla on pieni ihana puutalo, oma puutarha, autotalli tai saunarakennus jossa on harrastetilaa ja halkoja ja oma pieni sorainen pihatie joka luikertaa postilaatikolta talon nurkan taakse ja kielii siitä että täällä on jotain ihan erityistä.
(Erotuksena sanon etten ole kesämökki-ihminen, vaikka kaikki edellä kuvailtu söpöys olisi helposti tarjolla kesämökeillä joissa huhkia viikonloput ja lomat, en ole koskaan innostunut haaveilemaan mökkeilystä.)
.. joten. olen vuosia lukenut ihmisten blogeja vanhojen, romanttisten puisten rautatieasemien remontoinnista, rintamamiestalojen ja kyläkoulujen uudesta elämästä. Jännittänyt muiden lukijain mukana miten mahtaa käydä kesän julkisivumaalausurakan kanssa, tai mitä paljastuukaan lattiaremontissa, tai miten odotetaan joulua, miten valitaan tapetteja, miten sitä ja miten tätä.. blaablaablaa. Koko ajan olen luulut olevani yksi heistä.
Että jaksaisin käydä toki päivätöissä, remontoida mielihyvin iltaisin, tietysti puntaroida päätöksiä pitkään ja huolella, tehdä tottakai paljon itse, ja käyttää tarvittessa hartaasti aikaa ja kuuluisaa apinanraivoa saadakseni täydellisen lopputuloksen.
-Helvetti, että ihminen osaakin valehdella itselleen. En usko että kukaan muu uskoi tätä lööperiä.
Remontti-muutto-työssäkäynti-työhuone-rallia on nyt tehty kaksi kuukautta.
Ensimmäisen viikon lopussa minä vinguin jo aisani alla että kuorma on kovin raskas.
Emmekä me muuttaneet edes mihinkään puutaloon. Kerrostalon keittiö- ja hyvin yksinkertainen pintaremontti se vain minua alkoi uuvuttaa, siinä muuton/työssäkäynnin ohessa.
Emmekä me tehneet kaikkea itse, eikä meillä ole pieniä lapsia (tai enää sairasta lemmikkikissaa) jotka vaatisivat vielä omat rutiininsa joka päivälle.
Tajusin heti kättelyssä että vaikka omakotitalo mahdollistaisi jotain remontin osa-alueita toisin, ei sekään olisi muuttanut niitä hetkiä jolloin toivoo ja anelee että putkimies ehtisi huomenna tai muuten viikonloppu menisi uudessa kodissa pullovedellä lotratessa. - Tai vähentäisi sitä miten typeräksi ihminen tuntee itsensä muutossa kun kerrankin päivänvalossa joutuu katsomaan ja kantamaan kaiken sen romun ja roinan mitä omistaa.
On hyvin mahdollista, jopa erittäin todenäköistä, että lukemissani remonttiblogeissakin on ollut silmieni edessä samankaltaista väsymystä, kiukkua ja turhautuneisuutta, mutta mitäpä siitä fanityttö tajuaisi.
Tämän halusin kirjoittaa ylös. Muistuttamaan itseäni.
