more stuff .. whit or whitout the TV..

Ne tuli vihdoin uunista! Anteeksi rumat kuvat...

Tässä on taas kokeiltu miltä se tudor-kannut näyttää ja tuntuu oikeasti. vuokrasin paja-tilaa ja tilasin savea, ja viikon puuhastelun jälkeen tulos on jotakin tämän tapaista...
Ylemässä kuvassa lähikuva näpertelystäni: keskiajan kannuissa on runsaasti tekstuuria, niin ihanaa näpertelyä.. Aihetiedot ovat seuraavat: dreijattua kivitavaraa ja korkeanpolton lasitteet. vetoisuus n.0,5L (tli pienempiä kuin mitä suunnittelin, sen siitä saa kun e dreijaa vuoteen..) pian näitä saa, kunhan lasken hiukan hintoja, hion pohjia ja ylipäätään teen lopputarkistuksen. Tosin eräällä Rouvalla on varauskuponki jolla hän saa etuilla ja tutkia ensin onko näissä kipoissa jo se kauan odotettu kannu vaiko ei.


Ja muita iloisia perhetapahtumia: vaakunoista Drachensheim ja Infimus mon Aureus ovat valmiit!

***
Lately I been doing some pottery. I still study about the perfect tudor-era jug. I even got time to rent a week in the potteryhouse near by me and try some in clay. They came out small but quite nice.
Wheeled stoneware whit handmad tiny details and stonewareglaze. Soon to be on sale, even Those who have been waiting fo a year or two Do have their first.

And other happy moents in my famyly: the wallhangin badges for Drachenheim and Infimus mons Aureus are done!

Ei täällä mitään taiteilla! Ulos siitä!

(kamerassa lojuu kuvia pariinkin päivitykseen mutta on niin kuuma.. siksipä päivitän vain pikku purnutuksen tulöevaisuuteeni liittyvstä asiasta.)

Tiedättekö mikä näyttää olevan minun elämässäni se uhanalaisin rakennus? Se ei ole kyläkoulu, lähikirjasto, kivijalkakauppa eikä terveyskeskus. Ei asiamiesposti eikä edes lähipubin terassi (vaikka kaikki nämä tunutvat katoavan ihmisten läheltä aivan liian nopeasti). Minun nenäni edestä on joko viety, tai ainakin uhattu viedä liki asuinkelvoton, tyhjyttään kumiseva röttelö: vanha kasarmi tai tiilinen tehdasrakennus.

ts. Työhuoneeni, ja monien muiden työhuoneet.

Asuessani Savonlinnassa lukioaikoina en aivan tarkkaan muista oliko sielläkin ateljee-pula, mutta muutamasta galleriarakennuksesta muistaakseni väännettiin kyllä kättä.

Hämeenlinnassa pääsin jo ihan itse seuraamaan miten ensin kouluni irtaimistoa palloteltiin ensin puheissa ja sitten konkreettisesti kaupungin puolelta toiselle, eikä muutto itsessään ollut kuulemma edes ensimmäinen.
Sitten toimin hetken Poltinahon taidekasarmilla alivuokralaisena, ja sain vähintään kerran parissa kuukaudessa muistutuksen joltakulta toiselta asukkaalta siitä miten "kohta se häätö tulee tähänki torppaan!"

Porvoossa olessani kuulin aina vierailuilla juttuja siitä miten Taidetehtaan kiinteistöön kohta iskee häätö, ja mihin siitä sitten joudutaan... Muutettuani Porvoseen en edes yrittänyt etsiä työhuonetta sillä Taidetehdas oli jo suljettu, ja kansalaisopistonkurssini taidegrafiikan parissa sai häädön ennen joululomaa silloisesta rakennuksestaan.

.. Ja nyt olen sittn muutamassa Turkuun ja... yllätys-yllätys kohtasin asiaa tutkiessani tämän www.verstas.vuodatus.net ja tämän www.facebook.com/group.php?v=wall&gid=7746395916

Kaikissa tapauksissa tarina on aika sama. On kiinteistö joka ei enää käytetä sen alkuperäiseen tarkoitukseensa. On taiteilija-käsityöläisryhmittymä jotka päivätyönsä ja muunelämänsä ohessa saavat ympäripuhuttua jokusen kaupungin virkamiehen suostumaan siihen että ko. tilan saa vuokrata porukalle suht. halpaan hintaan. Vuokran lisäksi tarvittavat remontit, kiinteistön normalin ylläpidon, ja joskus jopa jätehuollon, vuokralaiset hoitavat itse. Tehdään talkoota, tehdään kolehtia. Riidellään joskus oikein kunnolla.
Sitten tulee ensin joku tarkastaja joka valittaa kiinteistön kunnosta ja epäilee että home/vesivahinko/esteetön liikkuvuus on vaaraksi kiinteistölle.
(- Jos tilassa ei näitä ole alkavat urheiluseurat ja kiinteistönperinneharrastajat kysellä koska he saavat muuttaa taloon myös ja kaupunki joutuu arpomaan seuraavat vuokralaiset, mutta tätä onneksi käy harvemmin)

... monien mutkien ja kommellusten jälkeen kiinteistön ympärillä oleva maapala havaitaan kelvolliseksi, se kaavoitetaan ja aletaan suunnitella uutta. Vuokralaiset jotka ovat "ahkeroineet ja pitäneet kiinteistöstä hyvää huolta sekä tunoneet väriä ja iloa naapurustoon" (kuten paikallislehti sanoo" tai " päästäneet paikat rempalleen, saaneet toistuvia huomautuksia jätteenvarastoinnista sekä paloturvallisuuden laiminlyönnistä ja valvottaneet muita" (kuten kiukkuinen yleisönosasto sanoo) saavat muuttokehoituksista viimeisen ja talo pitää tyhjentää.

Tässä vaiheessa ensimmäinen sukupolvi vuokralaisia ja aktiiveja on jo väsynyt ja muuttanut pois. Jäjelle jääneet koittavat löytää uutta toimitilaa ja osa muuttaa vähin äänin naapureiden autotalliin, asunnon vierashuoneisiin jne. Yhteisö hajoaa ja on syntyy katkeruutta.

Sitten jos hyvin käy, sytytetään valot uuteen vanhaan röttelöön jonka portaikoissa hilseilee maali ja parkkipaikka on pelkkä sorapläntti keskellä pusikkoa. Hetken aikaa on toivoa, sillä vuokrasopimus on halpa ja vuokra-aikaa "ainakin pari kolme vuotta."

***

Että semmoinen noidankehä. Sen sijaan että Hämeenlinnassa, Porvoossa Tai Turussa oltaisiin valmiita sumaan yhden -kahden vanhan rakennuksen jäädä niille sijoilleen ja antaa ympärille kehittyä se osaava ja kiinnostava kultturiympäristön laitetaan kulttuuriväki raahaamaan omaisuuttaa ja odsaamistaan milloin mihinkin kuin evakkoväki ainakin.

Perustelu sille että taideväki vuokralaisena on huonosti kannattavaa on paljastunut minulle valheeksi: niin ovat kaikki muutkin. Nyt uuden laman aikana ovat isot ja pienet kiinteistöfirmat saanet kaikki kokea samaa: kyykytystä. Vuokria on jouduttu laskemaan alemmas tai se-ja-se yritys on lähtenyt lätkimään.
(Taideryhmät eivät ole tätä juuri tehneet sillä vuokra on jo valmiiksi puhuttu ja häätökorttia vilautetaan joka kerta jos vastaan aletaan pukisemaan.)

Toisinaan mietin kuinka tappiollista toimintaa on antaa moisen joukon loisia jossakin käytöstä poistetuissa rakennuksessa. Mutta tapaus Porvoo selitti minulle ettei siellä ihan tuottamattomia olla. Osuuskunnat ja yrityiset tekijät jotka harjoittavat toimintaa ammattimaisesti maksavat veroja, tekijät ostavat myös materiaalinsa, kuljetuspalvelut, vartioinnin paikallisista palvelun tarjojilta. Aktiivinen toiminta tarjoaa työharjoittelupaikkoja, jopa pätkätöitä, ainakin samoissa määrin kuin jokunen muu paikallinen työnantaja.
Nekin jotka ovat liikkeellä harrastuspohjalta, tai yhdistyksinä kuluttavat palveluja ja maksavat vähintäänkin vuokraa siinä missä muutkin.
Kun vielä mietitään että kyseiset vuokralaiset ylläpitävät yleensä itse kiinteistön peruskuntoa varsin hyvinkin (Hämeenlinnassa tiedän että Taidekasarmilla ihmiset uusivat itse ikkunoiden tiivisteitä ja huolehtivat kovilla pakkasilla etteivät putke jäädy loma-viikonlopuinakaan) en pitäisi taideyhteisöä kaikkein vastenmelisimpänä asukkaana.

Lisäksi jos käsityöläisille- ja taiteilijoille järjestetään kelvollinen ja turvallinen työskentelypaikka säästyvät niin monet naapurit! Ei enää maalinkäryä käytävissä, ei rälläkän rätinää viikonloppuisin, ei savenpölyä ja rautaoksidatahroja kellarissa, kangaspuut eivät paukuta. Ompelukoneet hiljenevät ennen kahdeksaa. (Puhumattakaan siitä miten punaviinin ja kynttilöiden vaaralinen kombinaatio ei enää valvotaisännöitsijää puutalo-osakekompelksissa.)
... mielenterveyspalvelutkin säästävät jokuen lantin. Mutta siitä lisää joku toinen kerta.
***

Öhöm. Jos joku nyt tietää työtilan/työhuoeen vapautuvan Turussa, ilmoitelkaa siitä minulle!
Ja liittykää tukemaan näitä taideyhteisöjä, käykää avoimissa ovissa, käykää näyttelyissä. Laskekaa huoneisii jäätävän syvä hiljaisuus kun joku alkaa vaatia taidekasarmien tonttitilaa usio käyttöön. Puhukaa taiteen ja tekemisen puolesta!

Hippiaskarteluista on vain haittaa..

Talvikinosten keskellä sain kuningasajatuksen, että tekisin pikkuruisia pulloja kesän markkinoille ja SCA-harrastajien apajille. Pikkupullojen monopolia kun on ylläpitänyt hyvin pitkään veljeskansan keskiaikaravintolan lasipullo-hylly, josta liki jokainen on ostanut pari pulloa mausteliköörien säilyttämistä varten, ja sitten on jokunen keramiikkapullo näkynyt keikkumassa rouvien vöissä kesäaikaan mutta siinäpä nuo.

Pikku pulloja en ole kyllä nähnyt juuri museoissakaan, tai siis keraamisia, ja keskiaikaisia pulloja. roomalaisen ajan lasipulloja kylläkin näkyy usein. Ne ovat miniatyyrisiä ja harvoin ehjiä, vaikka aikanaan olivatkin lasinvalmistajien hienoimpia saavutuksia. (siis valmistettu ajalla jolloin turvavarusteita kuten suojalaseja ei ollut, kunnon tulenkestävistä työvälineistä puhumattakaan ja kuuman lasimassan sekä loimotavien sulatsuunien keskellä työskennellyt lasimestari oli varmasti elämänsä ehtoolla sekä sokea että palanut rumilus..)

Pulloja on kuitenkin varmasti tarvittu yhteen jos toiseen asiaan, keskiaikaelävöittäjälle ensimmäiseksi tulee mieleen suola, mutta myös muut mausteet, öljyt, lääkeaineet, värit, helmet, kukansiemenet ja muut pikkutavarat joita hykyään voi säilöä rasioihin, minigrippeihin ja bonapurkkeihin ovat varmasi tarvinneet oman säilytyksensä. Lehmänsarvista tiedän tehdyn rasioita, samoin päreestä ja ruohosta, joten useita erillaisia säilytysmuotoja löyyy jo valmiiksi. mausteet sitä luulee voivansa pakata söpöstikangaspussiin mutta jokainen joka on kerran niin tehnyt muistaa myös miksi ei toistaketaa niin tee. Pussi ei suojaa kosteudelta, mausteet mökkyyntyvät, tuoksu ja maku haihtuu ja lopulta söpön mustepussin sijasta korista löytyy koppurainen ja outo möykky jota ei tekisi mieli edes pestä. Jos siis pakkaat mausteita kangaspussiin, pakkaa ne ensin minigrippiin!

Ensimmäiseksi keksin kokeilla tehdä pikku pulloja sekä paronikuntani että kuningaskunnan värellä ja atribuuteilla koristeltuna. Tässä oli toki pikkuinen "äh!", heraldiset värit kuten musta, valkoinen, keltainen ja erityisesti punainen eivät keskiajan keramiikassa olleet niin itsestään selviä, eivätkä, jos pelataan puhtaasti ole vieäkään. Uuni muuttaa värejä ja keltaisesta tulee helposti vihreän uskeaa, mustata harmaata-ruskeaa, valkoisesta harmaan-keltaisen-ruskeaa, vihreästä-ruskeaa a punaisesta, ihan varmasti ruskeaa tai keltaista, tai vihreää. (Puhumattakaan siitä miten nämä värit on tehty: kuparia, lyijyä, uraania, lyijynvalkoista.. älkääs edes antako minun aloittaa!)
.... mutta jos otetaan turvallinen näkökanta asiaan voimme helposti käyttää vaikkapa valmista keltaista keinotekoistapigmenttiyllätystä 1234A sekä erikoisenpunaistatehdastekoista numeroa 5678Y... valella esine vielä ympäriinsä kirkkaalla lasitteella 000SAFE, ja polttaa koko komeus selaisessa lämpötilassa ja uunissa että keskiajan savimaakarit näkivät niistä vain märkiä unia.. ja TADAA - meillä on pulloja!

Ostin pulloihin apteekista pikkuruisia korkkeja. Kyllä luit oikein, apteekit myyvät puhtaita luonnonkorkkeja, riittää kun kysyt. Toiset apteekit myyvät niitä ihan millikoon mukaan, toisilla on isohko laatikko jossa lukee "lääkekorkki, tosi pieni 0,05-0,60 snt/kpl tai kysy Matilta, inventoitu 1999". Suosin yleensä jälkimmäistä koska korkit ovat halvempia ja saan penkoa ne itse. Korkkeja löytyy aina varmasti apteekeista joiden nimessä on sana "vanha" tai "ensimmäinen". Kotona sitten tetailen mikä korkki sopii mihinkin pulloon...

Ja sitten siihen hippiaskarteluun.
Mikähän minuun oikein meni?
Ostin tiimarista jonkinlaista juuttinarua koekerän. Juutinaru/kotinaru/luonnonnaru -nimillä myytävä naru vaihtelee aivan valtavasti, välillä sitä ei saa mistään, välillä saa. välistä se on karkeaa, pitkäsäikeistä, paksua ja oikeasti tosi rumaa, välistä taas tahmeaa ja haisevaa. Tiimarin naru osoittautui hyvin pehmeäksi, kohtalaisen paksuksi, joskin pölyäväksi punottaessa.
Narua tarvittiin tyylikäisiin ripustuslenkkeihin, (jollaisia en tietenkään voi dokumentoida, mutta jotekin pulloja pitää pystyä kantamaan, ja avain ajatuksenani oli mahdollisuus ripustaa pullo tuoksuyrtin kera esim. telttassa roikkumaan, tai ulkona puunoksaan nuotipaikan nurkalle.)
... ja silloin se hippeys iski.
Pöyrittelin narua käsissäni, pujottelin siihen helmiä ja oi kun söööpöööjä ripustuslenkkejä sain aikaan. Varmaan kaksi tuntia Hercule Poirotin jaksoja katsottuani havahduin ja tajusin ettei tälläisillä intianbasaarin amppelinaruilla ollut oikeasi mitään virkaa. Eivät ne kestäisi mitää roikottelua kahta päivää pitempään, ne pölysivät ja kaikin puolin kielivät siitä että joku hippi se tässä oli punonut unisiepparin tai pari muutaman pullonkaulan ympäri. -Hyöhenet vain puuttuivat.

Ah, tämä näyttää jo joltakin!
Purin tekeleeni, aloin punoa naruja neljän nyörin letitykselä nauhaksi joka ei venyessään napsahtaisi poikki kuin vanhat kumilenkit. Toki punottelin näihinkin helmiä joukkoon, mutta hiukan paremalla funktiolla. tulos näytti ja tuntui erinomaiselta. Tosin olin hiitelyssä tuhlannut neljäneksen koekerästäni palautusklvottomaksi sykkyräksi ja jouduin otamaan lisää narua kaikkiin pulloihini.

Pullojen koemarkkinointi oli Kruununturnajasissa joissa uuden kruununperijän synnyttyä alkoi paistaa aurinko ja markkinatori nostettiin pääsalin ulkopuolelle. Myynti soljui hyvin. Joskin muutama huuliveikko vitsaili taskumattieni pienuudesta.
Ulkomaalaiset vieraat olivat asioista perillä ja erään herran kanssa keskustelin käyttämästi sinisestä lasitteesta. Sininen ei ole keskiaikaa. sitä ei saatu tehtyä ennenkuin uunit kehittyiät kylliksi. Sininen oli.. vihreän-mustaa tai mustaa. Tosiasia kuitenkin on että sininen myy suomessa hyvin, kirkkaansinisen astian ihminen mieltää mielessään viileämäksi ja kuulemma myös puhtaamaksi kuin esim ruskean tai mustan astian. Koska oijon jo valmistustekniikassa, ja noinjoka sadas erikoisharrastaja huomaa tämän "sininen ei ole perioid"-jutun, uskon voivani hyvin mielin jatkaa sinisen kanssa jatkossakin.




Ja lopuksi pikkuinen näytekuva kuninkaalisista astioista, vielä tosin ilman narujaan. Pullojen naruihin punoin punaisia, keltaisia ja mustia puuhelmiä, ja paronikunnan pulloihin taas mustia, punaisia ja valkoisia puuhelmiä. Puuhelmet näyttivät haalistavan lasitteiden värejä' entisestään mutta uskoisin niiden käytössä kolhiintuvan. Lahjoitin pullot kruunupäille iltapitojen aikana, ja ainakin tuntuivat ilahtuan lahjastaan. Kuningas poimi käteensä keskellä näkyvän lohikäärmepullon ja sanoi "voi olla että mä vien näistä yhden kotiin ihan itslleni."

Kyllähän se minulle passaa, teitin majasteettinne!

***

Pikkuisia pulloja kaupan niitä tarvitseville. 10 eur/kpl.

Tutkivaa kokeilua keskiajan astioista..

Muutaman viime päivän olen tutkinut ja kokeillut tudor- ja renesanssiajan kannujen koristeluja ja muotoilua oman työpöytäni ääressä. Mieheni toi minulle tukkurilta savea, ja vaikka polttamiset ja lasitukset täytyykin sumplia monimutkaisesti toisten uuneilla, on minulla ollut oikein mukavaa.

Rakensin kannuni käsin makkaratekniikalla, mikä tekee esineistä painavampia ja paksumpia kuin dreijaten tehdyt, ajankäytöllisestikkään käsinrakentaminen ei ole yhtä tehokasta kuin dreijaten (ajassa jossa valmistin yhden kannun olisin varmaankin dreijannut kolme) mutta käsinrakennus antaa mukavasti työskentelyvaraa.

Vaikka koitinkin rajata etsimäni tiedon ja sen "täydellisen kannun" ulkonöän 1450-1600-luvun euroopan ajalle huomasin sen hiukan hankalaksi ja vähän tylsäksisikin, ohessa syitä miksi.
Esineiden taustamateriaalina käytin opiskeluaikojen muistiinpanojani, internetin kuvahakua ja englannin opintomatkaani (jolloin tuli työskenneltyä pelkästään traditionaalisten työskentelytapojen ja perinteisten astiamallien parissa). Kuvahaun kanssa pell.. leikkiessäni huomasin seuraavaa a) miten sama peruskannu on pysynyt liki muuttumattomana halkikeskiajan, b) miten vaikeaa tämän vuoksi esineiden ajoittaminen voi olla, c) miten esineet on helpompi jakaa keskiajan aikana aluellisiin tyylisuuntiin kuin aikajanoihin, d) miten paljon engelsmannien keramiikaa oikeasti onkaan museoissa esillä. (ja e) miten epäluotettava internetin kuvahaku onkaan, sama kuva pullahteli esiin eri aikakausista puhuttaessa ja kerran jo löytämäni "hyvät" sivut saattoivat hävitä kuukelista ikipäiviksi vessatauon ja teenkeiton aikana. prkl!kirjat eivät ole aina sen parempia)


Rakentelin parin päivän sisällä kahta eri perusesinettä; ns. pilgrim-pulloa sekä isohkoa kannua. käytin rakentamiseeni hyvälaatuista kivitavaraa, kahta eri laatua. ns. espanjansavea joka on väriltää hyvin tummaa ja koostumukseltaa karkeaa (sisältää paljon karheaa täyteainetta, ja siten vastaa oikestaan savia joita pohjoismaissa uskotaan käytetyn keskiajalla) ja jonka toivon jäävän väriltään lämpimäksi myös lasituspolton jälkeen (kuten tudor-kannut kuvien perusteella ovat)
Sekä erittäin hyvää ja sileää kivitavaraa (jollaista tuskin keskiajalla tunnettiin mutta jokunn potteri näki siitä varmasti märkiä unia) josta on mukava muovailla ja joka toivonmukaan kestää hyvin myös hiukan ohuempiseinäisiä rakentelujani.

Koristeluja ajanmukaan ovat erillaiset raape-kuviot, pintaan istutetut "helmet", astiaan painellut leimakuviot tai simpukankuoren jäljet (epäilen kissan nyysineen koristelusimpukkani työpöydältä omiin leikkeihinsä kska en löydä sitä mistään) ns. partamies-kuvionti sekä kasviaiheet. Partamiestä en vielä ole yrittänyt tehdä, sillä en jotenkin pidä "naamailevista" esineistä, tarvitseeko kaikella olla silmät?

Itse kiinnitin kuvien perusteella huomiota myös kannujen nokkaan ja kahvaan. Useisa (englantilaisissa, kuinkas muuten) kannuissa on hyvin selkeästi tunnistteva kaatonokka jonka minä olen nimennyt "lyhyeksi nokaksi", vähän niikuin kolme sormea olisi nipistänyt mukin reunaa ja tehnyt siihen nokan. Käsinrakentelussa on kuitenkin se hyvä puoli että nokkaakin pääsee kokeilemaan parikin kertaa, jos nimittäin jaksaa rakentaa suuaukon aina uudestaan, kuten minä. Parin kokeilun jälkeen tulin siihen tulokseen että tudor-kannussa täytyy olla lyhyt nokka.
Kahvana taas kuvissa esiintyi ns. devonilainen kahva. Dvonilasesta kahvastta olen saattanut mainita enenkin sillä juuri tämä, yksinkertainen ja tiiviisti astian seinämästä lähtevä kahva tyyppi oli koetinkivenäni opintomatkallani. Ny'in devonilaista kahvaa itseni näännyksiin pitkän viikon (siis pelkkiä kahvoja) kunnes hyväksyimme sen etten ehkä opi mokomaa.
Suosin astioissani enemmän pohjoismaissa käytettyä valmiiksi "lypsettyä" kahvaa joka istutetaan esineeseen hiukan toisin kuin devonilainen.
Näissä kannuissani kahvat ovat silmääni lopulta hiukan liian ohuita, mutta olkoot nyt tämän kerran..


Keskellä kuvaa olevaaa kannua koitin koristella enemmän renesanssin henkeen kaivertamalla siihen kerroksia. Kokeilin jopa kukkais-aiheista kaiverruskoristelua joka olisi tarkoitus kuultaa lasitteen alta, mutta saahan nyt nähdä. ensimmäiseksi kokeilluksi kuva on ansaitusti vastavaloon.

Seuraava vaihe on esineiden kuivuminen, sen aikana voin vielä mukavasti silotella sineiden pintoja ja erityisesti sisäpuolia, sekä toivoa tteivät astiat kuivuessaan halkeile!

Lopullisena värinä näille olisi tarkoitus olla vihreää, sinistä ja ruskeaa.
Toivotaan että onnistuvat.