Suurmiehet eivät sitä myönnä, mutta monta päivää on pelastettu parilla hiuspinnillä, hakaneuloilla, puolikkaalla sitruunalla ja kaikella muulla Sillä, mitä taloudenhoitajan essuntaskusta on sattunut löytymään.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

I just FAKE it




Että väärennellen voittoon...

Huomatan nyt samantien että tästä postauksestani uupuu toistaiseksi kuva huikeasta lopputuloksesta, kunnes ehdin sen jostain käsiini saamaan, aiheena ovat kuitenkin Pyhäinjäännösväärennökset. (ja niiden tekeminen)

SCA:n Sydäntalvenjuhlan Tiede&taide kilpailussa aiheena oli kieroilu. Piti esitellä ja todistaa aidoksi jotain mitä keskiajalla on tehty, mutta mitä ei ehkä olisi ikinä pitänyt/kannattanut tehdä. Todisteeksi riitti ihan kuva tai teksti jossa asia mainitaan ja omatehty rekostruktio aiheesta.

Kilpailussa nähtiin esimerkiksi: huppu joka oli puettu päänpäälle poikittain koko muun kampaus-huivikeon päälle. Samaantapaan kuin vastahankaisin työkaveri porukasta taittaa tonttulakin päänpäälle siksi aikaa että saadaan pikkujoulujen yhteiskuva otettua.

Leonardo Da vincin piirustuksen perusteella tehty miekanterä jossa oli useampi väkänen ja kiemura kuin seitsiläisessä linkkuveitsessä, ja luultavasti Da vincin mielessä niillä kaikilla oli jokin anatomisesti verinen, sotkuinen ja hyvin ikävä tarkoitus.

Oli myös irrallinen ketunhäntä joka sidottiin miesten vaatetuksessa selkäpuolelle peittämään hosejen (pitkien takkiin suoraan solmittujen sukkien) ja takin väliin jäävää paljasta persrakoa. (englantilainen ratkaisu muutes, kuka tahansa muu olisi voinut edes harkita esim. alushousuja..)

Italialainen meikki, jossa kasvot olivat kalpeat kuin lakana, posket rusottivat ja huulet olivat punaiset, mutta jos meikattu olisi uskaltanut hän olisi myös nyppinyt pois silmäripsensä ja kulmakarvansa tehdäkseen meikistä täysin autenttisen, -karvattoman. (itse luulen että moisen meikin erikoisuuden taustalla on ollut hyvin vaalean blondin vaikutus, sellaisen kuutamoihoisen suomalaisen nassun josta silmäripsiä ja kulmakarvoja ei erota alle puolesta metristä kuin vastavaloon, moisen on täytynyt näyttää hätkähdyttävältä aikansa Saimi Nuosiaiselta, tummakulmaisten välimeren ihmisten keskellä. Ja kun samaa lookkia ei ole muuten saatu, on päätetty nyppiä kaikki pois, vaikka tuskin se samalta on näyttänyt.)




Ja sitten pääsen omaan asiaani:
Minä ja sisko Koo siirryimme taideväärennösten ja pyhäinjäännösten maailmaan.
Pyhäinjäännöskauppa oli keskiajalla hyvin, hyvin kannattavaa.
Pyhäinjäännös oli varsinainen Tohtori Doxleyn eliksiiri, se paransi sairaat, lohdutti syntisiä, suojeli onnettomuuksilta ja oli omistajalleen kultainen lippu taivaaseen. Kaikki tämä jopa ilman että syntiset edes ikinä näkivät itse jäännöstä saati koskettivat sitä! Pyhimysten maalliset jääneet näet säteilivät ylitsevuotavaa siunausta kuin Strenobyli.
...Tietenkin pyhäinjäännökset saattoivat aiheuttaa myös tauteja, sortaa rakennuksia ja iskea kuolleena maahan, mutta tekivät näin vain oikeuden nimissä! (esimerkiksi jos pyhäinjäännös joutui kerettiläisten käsiin, se siirettiin väärään kirkkoon, se otettiin esiin vääränä päivänä, jne.. mutta pyhäinjäännös teki kaiken tämän vain todistevvasti pahan, arvottoman ja syntisen ihmisen käsissä, - ja suojellakseen eloonjääneitä vielä suuremmilta harmeilta.)

Pyhäinjäännöksiä alkoi pulpahdella maailmaan jo varsin varhain keskiajalla. Ne olivat omiaan tuomaan pyhiinvaeltajia ja uusia kirstittyjä kirkkoihin, ja kartuttamaan samalla kirkkojen kassoja sekä taivaan valtakunnan kuulijoiden sanomaa. Aivan alkuun uskoisin pyhänjäännösten oleen pyhimyksiksi julistettujen ihmisten hauta- tai teloituspaikkoja, joissa ymmärrettävästi lepäsi hänen vertaan ja siunausta yllin kyllin.
Sittemmin luita alettiin kaivaa esiin, haudata uudelleen, jakaa ruumista osiin niin että pää haudattiin toisaalle kuin muu ruumis. Sitten jaettiinkin jo kokonaisia luurangon luita. Joita alettiin lopulta ihan kirkollisesti sahata pienemmiksi jotta kaikille riittäisi. (itse tahtoisin tietää tuliko luusahasta, jolla pyhimys pilkottiin, myös jotensakkin pyhä, ja missä moisia säilytetään.)

Pyhimyksiltä oli jäänyt myös paljon muuta tavaraa jälkensä tästä maalisesta vaelluksdesta, ja se kaikki riippui vallan siitä mitä ihmisten mielikuvitus keksi. Pyhä Madonna esimerksi on ollut hyvinkin vuotavaista lajia. Hänen rintamaitoaan, kyyneliään ja jopa verta, on väitetysti kerätty talteen pieniin pulloihin sinne sun tänne (samoin kuin maahan pudonneista pisaroista on kasvanut kokonainen herbaario partantavia kasveja.) ihmeelliseksi todistavat näiden pullojen sisällön se että tiettynä, oikeana päivänä, esimerkiksi kerran kuudessakymmenessä vuodessa, neste pullon sisällä muuttu juoksevaksi vaikka muutoin olisikin kuivunutta, tuhatvuotta vanhaa möhnää.
Opetuslasten hampaita, hiuksia ja vaatteenkappaleita löytyi myös runsainmitoin. Jeesuksen ristin kappaleita sanotaan riittävän kokonaisen kirkon rakennusaineksi asti. Jeesuksen käyttämä kalaverkkokin löytyi jostain, samoin kuin tähteitä leivän ja kalojen joukkoruokailuihmeestä, viiniä Kaanaan häistä, joku oli tainnut ottaa tähteet talteen myös viimeiseltä ehtoolliselta..

-Kaikkea tätä, ja vielä paljon enemmänkin löytyi ja katosi pitkin keskiaikaa ympäri Eurooppaa. Niitä annettiin lahjoiksi, niitä varastettiin, niitä ostettiin ja niistä käytiin raskaita kiistoja eri kaupunkivaltioden välillä. Sanomattakin on selvää että niitä myös väärenettiin. jo tuolloin kriitiset ihmiset kyselivät miten samasta pyhimyksestä saattoi löytä kaksi pääkalloa kahdessa eri kirkossa, tai miten eräällä pyhimyksellä ilmeni lopulta löytyvän kolme kokonaista käsivartta, kaikki yhtä pyhiä. Kukaan ei kuitenkaan kuullennut heitä.

Itse päädyimme tekemään useamman pyhäinjäännöksen kerralla. Tarkoituksemme oli kokeilla myös käärinliinan valmistusta esim, värjäämällä pikkusiskomme hennalla ja käärivämme hänet sitten pellavaan, mutta aika ei riittänyt.

Itse keskityin tekemään mahdollisimman kauniin pikku rasian johon voisin sulloa jonkin luun kappaleen. Pahaksi onneksi Pyhäinjääännösten säilytyslippaat ovat kokeneet todellisen tuunaus-vyöryn. Yhtään keskiaikaista lipasta ei ollut jätetty parantelematta seuraavilla vuosisadoilla edes hiukan (lue: kultauksin, jalokivin muine vaatimattomine pikku lisäyksineen) tai no oli, muutama jo alunperin ylilyöty yllätys kuten kultainen ihmiskädenuotoinen rasia, sekä vaatimaton, jättimäiskokoinen, kultainen risti.

Ostin tiimarista pikkuisen puurasian ja maalasin siihen pienoismallimaaleilla enkeleitä sekä Pyhän Laurentiuksen halstarilla kärsimässä. Liimasin päälle sisko Koon testamenttaamia 80-luvun rihkamakorvakorujen timangi-kiemuroita sekä helmiä. Päällystin rasian sisältä ensin silkillä ja sitten liimasin vielä joukkoon samettikankaan kultahelmikoristuksin. Pyhimyksen luun hankin lopulta citymarketin herkkutiskiltä, se oli grilliporsaan kylkeä, kohtalaisen hyvin käristetty. olin päättänyt jo varhain että vain luun piti näyttää vanhalta ja kärsineeltä, kun taas rasia, keskiajalla kun oltaisiin, saisi olla uusi. Multaan hautaaminen, kettigeillä mäiskiminen ja hapoilla töhriminen sai jäädä sikseen.

-Ja kuka olikaan esikuvani?
Siskoni puolestaan irrotti apteekin mainosavaimenperäsä killuneen irtosilmän parempaan talteen ja asetteli mollukan kauniiseen rasiaan. Silmän nimesimme Pyhän Lucian silmäöksi, sillä onneton pyhimys sai atribuutikseen kaksi lauasella mollottavaa silmää, omien menetettyjensä muistoksi. (hyvin ymmärretävästä syystä tätä atribuuttia näkee harvemmin 13.12 järjestetytävissä kekkereissä.)

Lauantaiaamuna, kolmen tunnin yöunien kera tehtailin vielä aidohkon aitoustodistuksen joita ilman yksikään pyhäinjäännös ei päässyt Euroopassa kylää kauemmas. Kirjoitin sen osaksi saksaksi ja osaksi suomeksi. (en siis latinaksi, mikä olisi ollut tosi hienoa) Ja jos FB-kaveriani on uskominen, ainakin saksaksi emme valehdelleet; lause nimittäin olki suurinpiirtein tämä: Esine jonka näet on aito, se on niin aito kuin näet.

Näyttelyssä paras valittiin yleisöäänestyksellä, ja tuomaristo muistutti että omaakin työtä sai äänestää, ja äänestää sai vaikka useamman kerran! Ja iloksemme voimme todetta että saimme myös väärentämiemme äänien lisäksi ihan oikeasti eniten ääniä tässä kilpailussa!

Palkonnoksi saimme pikkuisen pullon ruusunlehtilikööriä joka on maustettu hunajalla.. ja pikku tilkalla koiruohoa. Muuta myrkyllistä siinä ei kuulemma kuitenkaan ole kuin etanoli...Ihan oikein meille.

Kissakoti Kattilan puolesta

Kuulin (tai siis luin) aamulla Kissakoti Kattilaa koskevan uutisen.
Kissakoti Kattila on löytökoti eksyneille kisuleille. Siellä haisee kissoilta, väki on vapaaehtoista ja kissoja on enemän kuin Napoleonin helvetissä (joka tarinoiden mukaan pelkäsi erityisesti kissoja).

Kissakoti Kattilassa pidetään kuitenkin aivan erityisen hyvää huolta löydökeistä. Jokainen käy lääkärintarkastuksessa, uudet löydökit pidetään ensin eristyksessä muista, eläimet leikataan myös, jos niitä ei ole vielä leikattu. Rokotetaan, ja hoidetaan kaikinpuolin.

Tässä nyt lainaus Kaupunkiuutisten artikkelista. http://epaper.kaupunkiuutiset.com/products/KUT-2010-02-20/index.htm

"Löytöeläinten hoito kilpailutetaan

Karkailevat kissat käyvät kaupungille kalliiksi

Hämeenlinnan kaupunki kilpailuttaa talteen otettujen löytyöeläinten hoidon. Kaupunki on aiemmin maksanut korvausta löytöeläinten hoidosta 30 päivän ajan, mutta jatkossa hoidosta maksetaan lain vaatimalta vähimmäisajalta, eli 15 päivän ajan.
Syynä muutokseen on säästöjen hakeminen ja käytäntöjen yhtenäistäminen.
– Meillä on ollut huomattavan suuret kustannukset löytöeläimistä verrattuna muihin kaupunkeihin, perustelee yhdyskunnan ja ympäristön vastuualueen tilaajajohtaja Päivi Saloranta.
Kaupungin kulut löytöeläinten hoitamisesta ovat olleet jopa 3000-4000 euroa kuukaudessa.
– Esimerkiksi kissasta maksetaan viiden euron päivittäinen korvaus. Tänä päivänä millään sektorilla ei ole varaa maksaa ylimääräistä.

Löytöeläinyhdistys huolissaan

Löytöeläinten hoitajille päätös korvausajan lyhentämisestä on huono uutinen.
Hämeenlinnassa on kaikkiaan puolenkymmentä löytöeläimiä vastaanottavaa tahoa. Kissakoti Kattilaa ylläpitävän Hämeenlinnan kissojen ystävät ry:n puheenjohtaja Sonia Lehto sanoo korvausajan lyhentymisen vaarantavan keskuksen toiminnan.
– Uutta rahoitusta tarvitaan kipeästi, vaikka voittaisimmekin tarjouskilpailun. Toimintamme on uhattuna, eikä voi ilman uutta rahoitusta jatkua nykyisen kaltaisena, Lehto sanoo. Kissakoti Kattilassa on hoidossa jatkuvasti 40-100 kissaa.
Lehto sanoo, että löytöeläinten lopettamista 15 päivän jälkeen, mikäli omistaja ei ole tullut noutamaan lemmikkiään, ei edes harkita.
– Olemme 15 vuotta toimineet periaatteella, että tervettä eläintä ei lopeteta. Koko toimintamme perustuu tähän ajatukseen.
Tarjouskilpailu jatkuu ensi maanantaihin asti ja päätös sopimuksen saajista tehdään maaliskuun aikana."


Iso EI ! tälle suunnitelmalle!
Jos oma kattini katoaisi, toivoisin mitä suurimmin että se pääsisi turvaan ja tulisi löydetyksi juuri Kissakoti Kattilaan. Toinen kattimme on Kattilan poikia, ja vaikkei selvästikkään ole mikään ydinfyysikko, niin erittäin erittäin rakastettava elukka.

Nyt kaikki tukemaan kissakoti Kattilaa!
http://www.kissakotikattila.net/

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Zen ja kodinhoito

Zen ja kodinhoito




Kun elämässäni iskee hermostuttavia ja vaikeita kausia pakenen yleenä kodinhoidon ääreen. Siinä ei ole sinällään mitään täysin poikkevaa, sillä tavallisestihan minä teen kotityöt perheessämme, ja pidän siitä aivan erityisesti.
Mutta kriisiajat vaativat myös erityisiä kodinhoidon tehtäviä.
Sellaisia kuten:
-vaatekaapin inventaario
-ullakkokomeron suursiivous
- eteiskomeron siivous
- puutarhapolun kanttaaminen
- keittiön muovirasiaratsia
- työpyödän paperipinon lajittelu ja mapitus.
- askartelutarvikkeiden kerääminen yhteen ja lajittelu kohteittain laatikoihin.
- parvekkeen siivous ja uudelleen järjestely
- mattopyykki
- vanhojen vaatteiden korjaus/värjäy/matonkuteeksileikkaus
- käsilaukun siivoaminen
- kierrätysroskien (metalli, lasi, vanhat paristot, pantittomat pullot, vanhat lumput ja jätepahvi) vieminen kierrätyspisteeseen.

Yleensä tälläinen tekeminen siiretään sinne Joskus-päivään, ja vaatii kunnon tarmonpuuskan ja pikkuisen pakon jotta asian saisi tehtyä. Isännöitsijän vierailu on kuulemma aika hyvä syy.
Ihmismieltä kuulemma rauhoittaa kun saa epäjärjestyksen vallitessa luotua järjstyksen edes johonkin, siksi ihmiset myös keräävät harvinaisuuksia ja lajittelevat niitä, jokin järjestys tuo rauhaa.
Kuva täältä:www.ericofon.com/collection/collection1.jpg

Itse saavutan aina jonkinlaisen tyydytyksen ja rauhan saatuani jonkin tälläisen urakan tehtyä.

www.kultutarkisto.utu.fi/.../index/IMG_0771.jpg (kuva täältä)

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Tutkivaa kokeilua keskiajan astioista..


Muutaman viime päivän olen tutkinut ja kokeillut tudor- ja renesanssiajan kannujen koristeluja ja muotoilua oman työpöytäni ääressä. Mieheni toi minulle tukkurilta savea, ja vaikka polttamiset ja lasitukset täytyykin sumplia monimutkaisesti toisten uuneilla, on minulla ollut oikein mukavaa.

Rakensin kannuni käsin makkaratekniikalla, mikä tekee esineistä painavampia ja paksumpia kuin dreijaten tehdyt, ajankäytöllisestikkään käsinrakentaminen ei ole yhtä tehokasta kuin dreijaten (ajassa jossa valmistin yhden kannun olisin varmaankin dreijannut kolme) mutta käsinrakennus antaa mukavasti työskentelyvaraa.

Vaikka koitinkin rajata etsimäni tiedon ja sen "täydellisen kannun" ulkonöän 1450-1600-luvun euroopan ajalle huomasin sen hiukan hankalaksi ja vähän tylsäksisikin, ohessa syitä miksi.
Esineiden taustamateriaalina käytin opiskeluaikojen muistiinpanojani, internetin kuvahakua ja englannin opintomatkaani (jolloin tuli työskenneltyä pelkästään traditionaalisten työskentelytapojen ja perinteisten astiamallien parissa). Kuvahaun kanssa pell.. leikkiessäni huomasin seuraavaa a) miten sama peruskannu on pysynyt liki muuttumattomana halkikeskiajan, b) miten vaikeaa tämän vuoksi esineiden ajoittaminen voi olla, c) miten esineet on helpompi jakaa keskiajan aikana aluellisiin tyylisuuntiin kuin aikajanoihin, d) miten paljon engelsmannien keramiikaa oikeasti onkaan museoissa esillä. (ja e) miten epäluotettava internetin kuvahaku onkaan, sama kuva pullahteli esiin eri aikakausista puhuttaessa ja kerran jo löytämäni "hyvät" sivut saattoivat hävitä kuukelista ikipäiviksi vessatauon ja teenkeiton aikana. prkl!kirjat eivät ole aina sen parempia)


Rakentelin parin päivän sisällä kahta eri perusesinettä; ns. pilgrim-pulloa sekä isohkoa kannua. käytin rakentamiseeni hyvälaatuista kivitavaraa, kahta eri laatua. ns. espanjansavea joka on väriltää hyvin tummaa ja koostumukseltaa karkeaa (sisältää paljon karheaa täyteainetta, ja siten vastaa oikestaan savia joita pohjoismaissa uskotaan käytetyn keskiajalla) ja jonka toivon jäävän väriltään lämpimäksi myös lasituspolton jälkeen (kuten tudor-kannut kuvien perusteella ovat)
Sekä erittäin hyvää ja sileää kivitavaraa (jollaista tuskin keskiajalla tunnettiin mutta jokunn potteri näki siitä varmasti märkiä unia) josta on mukava muovailla ja joka toivonmukaan kestää hyvin myös hiukan ohuempiseinäisiä rakentelujani.

Koristeluja ajanmukaan ovat erillaiset raape-kuviot, pintaan istutetut "helmet", astiaan painellut leimakuviot tai simpukankuoren jäljet (epäilen kissan nyysineen koristelusimpukkani työpöydältä omiin leikkeihinsä kska en löydä sitä mistään) ns. partamies-kuvionti sekä kasviaiheet. Partamiestä en vielä ole yrittänyt tehdä, sillä en jotenkin pidä "naamailevista" esineistä, tarvitseeko kaikella olla silmät?

Itse kiinnitin kuvien perusteella huomiota myös kannujen nokkaan ja kahvaan. Useisa (englantilaisissa, kuinkas muuten) kannuissa on hyvin selkeästi tunnistteva kaatonokka jonka minä olen nimennyt "lyhyeksi nokaksi", vähän niikuin kolme sormea olisi nipistänyt mukin reunaa ja tehnyt siihen nokan. Käsinrakentelussa on kuitenkin se hyvä puoli että nokkaakin pääsee kokeilemaan parikin kertaa, jos nimittäin jaksaa rakentaa suuaukon aina uudestaan, kuten minä. Parin kokeilun jälkeen tulin siihen tulokseen että tudor-kannussa täytyy olla lyhyt nokka.
Kahvana taas kuvissa esiintyi ns. devonilainen kahva. Dvonilasesta kahvastta olen saattanut mainita enenkin sillä juuri tämä, yksinkertainen ja tiiviisti astian seinämästä lähtevä kahva tyyppi oli koetinkivenäni opintomatkallani. Ny'in devonilaista kahvaa itseni näännyksiin pitkän viikon (siis pelkkiä kahvoja) kunnes hyväksyimme sen etten ehkä opi mokomaa.
Suosin astioissani enemmän pohjoismaissa käytettyä valmiiksi "lypsettyä" kahvaa joka istutetaan esineeseen hiukan toisin kuin devonilainen.
Näissä kannuissani kahvat ovat silmääni lopulta hiukan liian ohuita, mutta olkoot nyt tämän kerran..


Keskellä kuvaa olevaaa kannua koitin koristella enemmän renesanssin henkeen kaivertamalla siihen kerroksia. Kokeilin jopa kukkais-aiheista kaiverruskoristelua joka olisi tarkoitus kuultaa lasitteen alta, mutta saahan nyt nähdä. ensimmäiseksi kokeilluksi kuva on ansaitusti vastavaloon.

Seuraava vaihe on esineiden kuivuminen, sen aikana voin vielä mukavasti silotella sineiden pintoja ja erityisesti sisäpuolia, sekä toivoa tteivät astiat kuivuessaan halkeile!

Lopullisena värinä näille olisi tarkoitus olla vihreää, sinistä ja ruskeaa.
Toivotaan että onnistuvat.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Talvireseptejä

Talvisin tulee teitenkin kylmä ja vilukissa kuten minä alkaa palella jo syyskuussa. Kun elohopea sitten liukuu reippaasti alle miinus kymmenen on minulla jo ainakin kaksinkertainen kerrospukeutuminen hyvässä vauhdissa..

Aikanaan villasukista, villalapasista ja muista villa-asuisteista ja niiden riittävyydestä huolehti isäni äiti Anna-Lyydia, Anna-Lyydian siirryttyä ilmavoimiin jäimme kuluttamaan vuosien varalle tehtyjä sukka-ja lapasvuoria kunnes välttämätön tuli eteen. Ilmoitin äidilleni syksyllä 2003 siirtyneeni maksullisten mummojen käyttöön ja ostaneeni villasukat torilta.
Tämä sysäsi äidin koettelemaan onneaan kudinpuikkojen ja seitsemän veljeksen kanssa...
Ensimmäinen sukka oli "pösö", eikä siitä sen enempää.

Nykyisin äitini kutoo aivan mahtavia sukkia! Hän hallitsee kavennukset ja kantapäät siinä samalla kun katsoo Yleisradion aamutelevision draamaohjelmia. Äitini on myös ottanut käyttöönsä varsin hyvän värisilmän ja yhdistele sukkiin herkullisia värejä koko seitsemän veljeksen väriskaalan alueelta. Äidin erikoisuus ovat pitkät polvisukat, joita varsinkin minä, housuistakieltäytyjä ja hamesankari suosin läpi vuoden.

Sisko K taas on kasvattanut käsityötaitojaan opiskelemalla neulakinnastekniikoita uusiksi tänä syksynä. Neulakinnasvillityksen äiti, ja erillaisten neulakinnastekniikoiden todelinen tietopankki on ystäväme Sahra, joka on auliisti opettanut kaikille tahtoville neulakinnastekniikoita ympäri Etelä-Suomen. Tiesittekö että neulakintaissa on oikeasti monia erillaisia pistotapoja, niin että jos käsityökokeilusi on joskus tyssännyt juuri neulakintaaseen, voi olla ettet ole tutustunut vielä siihen "sinun" pistoosi, sihen joka tuntuu helpommalta ja hauskemmalta kuin mikään muu pisto!

Joulumyyjäisissä minulla oli mukanani koe-erä äitini sukkia myytäväksi joulupukin kontteihin ja hoffin korttelijoulussa tärppäsi, sukkaparit hupenivat käsistä ensimmäisen parin tunnin aikana ja lisää jäätiin kyselemään. Jäljelle jäi vain hajakkokoja ja parit sukat joita äiti itse pitää "vähän rumina". Jos joku nyt huomaa kaipavansa sopivia sukkia, kehoitan ottamaan yhteyttä minuun. (Tarvitsen perustiedoiksi ainakin tilaajan kengännumeron, pohkeenpaksuuden ja väritoiveet.)

Joululahjoiksi sen sijaan saimme oman kotiimme sisko K:n neulakinnaspipon, joka 5000-vuotta vanhalla tyylillään sopii kuin valettu mieheni päähän. Itse sain sisko K:n neuepajasta kudotun kaulurin jonka uskoisi pitävän kylmän poissa, ja joka sopii täydellisesti uuteen talvitakkiini (joka tietenkin on myös sisko K:n ompeluateljeesta.)



Ja sitten vielä se talviresepti..

Killn's Inn:in rommitoti
1osa rommia (any label)
3 osaa kuumaa vettä
2rkl sokeria
Tukeva sitruunanlohko

Laita lasiin/mukiin sitruuna, kaada pälle kuuma vesi ja lopuksi rommi, sekoita joukkoon sokeri ja tarjoile mojovan walesiläisen kirouksen kera

terveisin Iida

Virittelen blogia uudestaan kuntoon..

Pitkästä aikaa olen päättänyt viritellä blogini käyttökuntoon ja kaivaa siihen ihan oikeasti lisää sisältöä... maltakaa toki hetki.
_iida

maanantai 11. helmikuuta 2008

Kuvia Manchesterista

Tätä kirjoittaessani olen jo palannut Suomeen, lyhyeksi tuo reissu lopulta jäi ja sitä pohdin myöhemmin.. Tässä kuitenkin tunnelmia Manchesterista.


Vierailtiin Sotamuseossa sekä Tekniikan ja Tieteen museoissa, joissa kaikissa oli vaivana lastentauti, joka ikinen asia oli tehty kiinnostavaksi kuusivuotiaalle katselijalle, mutta kyllästytti kaikkia vähänkin vanhempia. Tässä kuvassa tiedemuseon höyrykone-hallin remonttinurkassa kyyhöttänyt salonkivaunu joka oli vielä entisöinnin alla.


Viime viikonloppu oli myös Kiinalaisen Uuden Vuoden juhla ja koko ChinaTown oli koristeltu kultaan ja punaiseen. Sunnuntaina uuden vuoden juhla levittyi valtoimenaan kaduille ja toreille. Erään ravintolan uudenvuoden kattaus tuoksui suitsukeilta ja apelsiinilta ja aamuvarhain kun sen ohitimme.


Ja kaupungintalon piha oli saanut osansa itämaan eksotiikasta..

Manchesterissa rakenettaan koko ajan, kuva ydinkeskustasta..



Wanhaa tyyliä huokuva hotellimme (hotelli Britannia) oli kaikessa prameudessaan hyvin edullinen, hyvällä paikalla ja siisti. Seinätaulu on muuten peili...



Maailmanpyörä ydinkeskustassa avoimena keskiyöhön.. sielläkin käytiin kiikkumassa ja tuijottelemassa öistä elämää. En ottanut kuvia kun melkein hengitys salpautui jännityksestä. Oli kaunista!


Ja lopuksi hertainen rumilus katedraalin torninhuipulta toivottaa kaikille hyvää jatkoa. Harharetkiä päivitetään taas hiukan myöhemmin. Mistä aiheesta? -sen saan nähdä sitten!