Odottavan aika on pitkä (mutta ahkeruus palkitaan)

Sitä voisi luulla että meidän perheessämme saadaan itkupotkuhepuli kun aletaan puhua muuttoista, remonteista, siivousurakoista tai pakkaamisesta. (tramoja voi virkistää toki kertomalla että me muutimme tosiaankin  kolme kertaa vajaassa vuodessa ainakin reilut 500km ympäri Suomen eteläistä rannikkoa, muutimme kaiken, miljoona kirjaa, kokopuisia huoneksaluja, kaksi kissaa ja kymmennittäin kukkaruukkuja, ja jos joku tulee nyt puhumaa siitä miten turhasta tavarasta pitäisi vapautua, hän varokoon itseään.)

Kuitenkin ollemme tanssineet ilotansseja helmikuusta alkaen, olemme pöristelleet kotirinnettä autolla alas, ja ja heti saman mäenkukkulan eteläpuolella taas ylös. Olemme kantaneet hymy naamalla niitä samoja pahvilaatikoita joita jo Hämeenlinnassa vuosia sitten hellästä teippasin kiinni. Mies on hyräillen  porannut seiniin hyllymetrejä, ja minä olen esimerksi polvillani kontaten rapsuttanut maalitahroja irti lähes 40 neliömetrin alueelta.

Ensinäkin tämä on ollut perheen historian lyhyin muuttomatka, viidelle autokuormalle kertyi noin 12 kilmometriä matkaa. Mäntysuovan ja maalinpoistoaineen olen kävellyt paikan alle alle vartissa.
Huudetaan yhdessä eläköötä, sillä minulla on nyt oma työhuone, oma ateljee, oma studio, oma savipaja.. omaaa omaa  lalalaaa!  (vuokrahuonehan se on, mutta miljoonakertaa parempi asia kuin se että työhuoneen tarvikkeet keräävät pölyä kellarikomerossa johon kesärenkaat eivät tahdo mahtua.)

Minulla on runsaasti kuvia esimerksi työhuoneen lattian puhdistamisesta (edellinen asukas oli taidemaalari) mutta säästän teidät siltä.  Myös liiat yksityiskohdat ovat pahasta, mutta sanotaan nyt kuitenkin se, että mieluusti ottaisin huoneeseen myös toisen vuokralaisen, mieluiten semmoisen jota savipöly ei haittaa.

Kuitenkin on aina kiva näyttää kuvia siitä miten isot työvaiheet ovat edenneet, lattian rapsutuksen jälkeen maalasin seinät, ja maalaustyöstä ovat tällähetkellä jäljellä ikkunaseinä  sekä  katonreunan rajaus,  molemmissa hommissa jonottaa se että käytin kaiken valkoisen maalin pohjamaalauksiin, enkä vain ole jaksanut hakea sitä lisää. (minulta puuttuu purkki maalarinvalkoista, koska laiskottaa juuri silloin.)

Päätyseinään tein kuitenkin mahtavan tapettimaalauksen, ja tässä työssä minua auttoi aivan erityisesti puolisoni, joka kohdisti teippimaskit koko seinän pituudelta, ylhäältä alas.  Ihmettelimme molemmat miten olen toissa vuonna jaksanut tehdä samanmoisen urakan yksin asunnomme eteisessä, siis yksin, yhdessä päivässä, ilman erityistä apua.. muistan silloisesta urakasta vain katsoneeni välillä Jane Austen filmatisointia, joskaan en muista mitä leffaa.


 
Aika hieno siitä tuli!

Yleensähän ateeljeetiloissa seinien suositellaan olevan valkoiset, tai vaaleat ja ikkunoiden pohjoiseen, - jotta valo pysyisi mahdollisimman neutraalina ja riittoisana työpäivän ajan.
 - Minä en kuitenkaan  koe tarvitsevani yhtään enempää valkoisia seiniä tässä elämänvaiheessani. Ja uskokaa pois, että valkoisia huoneita tässä maassa riittää, jo opiskelijaasuntojen neuraalissa kulttuurissa sain niistä kyllikseni. Myös on hyvä huomauttaa että seinien  maalaamiselle on toki isännöitsijän lupa, sekä edellisten vuokralaisten maalinroiskeet piti peittää joka tapauksessa.

Työhuoneen varustelusta kerron sen verran että uunia minulla ei vielä ole, vaan turvaudun vielä muutaman vuoden polttopalveluun kaupungin keskustassa olevassa savipajassa. Polttopalvelu on toistaiseksi riittävän kannattava ratkaisu, kunhan poltatan kerralla kokonaisia uunillisia.  Omaan uuniin olen aloittanut jos säästöprojektini, ja pidän sitä aivan mahdollisena hankintana kolmen vuoden päästä, jos luoja suo.
 Toistaiseksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata vanhoihin poltto-painajaisiini joita tapasin nähdä parissakin työpaikassa/työharjoittelupaikassani. Poikkeuksetta näin painajaisia, joissa jonkin uunissa pettäisi yöllä polton aikana ja joko uuni, paja tai minä paloin unessa poroksi. (Tätä ei moni työnantajani tiedä, mutta ainakin kahdesti olen yöllä hiipinyt yläkerrasta pajaan tuijottamaan pimeässä uunin kellokytkintä)

Miltä sitten tuntuu kun oma työhuone? Suomalaiset ovat tutkitusti yksi maailman leveimmin asuva kansa, ja kansani tavoin olen hankkinut nyt kakkosasunnon työtarvikkeilleni. Se tuntuu mahtavalta!
Tätä olen odottanut kolme vuotta, ja nytkin olen uhrannut vielä kolme kuukautta pelkkään remontointiin ja tavaroiden muuttamiseen, saveen en ole konkreettisesti vielä koskenutkaan.

Edessä on hikinen kesä harjoituskautta. Olen kolme vuotta puuhannut saven kanssa varsin laiskasti, viikonloppuja silloin tällöin, yksi tai kaksi viikkoa viime kesänä. Aivan kohta on aika ottaa kuitenkin kimpale kivitavaraa kauniiseen käteen ja katsoa mitä on muistettu, mitä unohdettu...

Eli Jatkoa Seuraa!