Minä, fanityttö ja Herra Pratchett (Sir)

picture: The Guardian, www.guardian.co.uk

Ihan, ihan alkuun: olen todella pahoillani, mitä enemmän tihrustan, sitä varmemmin kirjoitan nimen väärin. Joten siis alkuun, hän on Sir Terry Pratchett (kahdella teellä), ihan sama miten sen olen jatkossa kirjoittanut väärin. Anteeksi.

Minulla on viha-rakkaus-suhde Britannian saarivaltioon.
Ensinäkin, siellä on todella niin kurjaa ruokaa kuin vitseissä väitetään. Missään muussa maassa ei tarjoilija ole kiikuttanut minulle lampaanpaistini kera törppöä ketsuppia ja majoneesia kysynyt "mites olis?"
Toiseksi, oli siviilisäätysi tai sukulaisuhteesi mikätahansa, olet kaikille "kultu", "hunajainen", "söpöpiiras" tai "rakas" ellet sitten ole jostain irrationaalisesta syystä Madame.
Kolmanneksi, ammattitaitoihin liittyvä itsetuntoni samoin kuin luottamukseni LVI-asentajien luomuksiin ovat kokeneet kovia, todella kovia kolauksia tuossa maassa.
                Kuitenkin: rakastan tuon maan kuppiloiden olutta, juon teetä samoja määriä kuin keskiverto-englantilainen, olen ikuisesti kiitollinen BBC:en erillaisille esittävän taiteen teossarjoille, ja lopuksi.. pidän monista kyseisen saarivaltion kirjailijoista, mutta pidän aivan valtavasti herra (eiku.. ) SIR Terry Pratchettista!

 Terry Pratchet on kirjoittanut yli kolmisenkymmentä fantasiakirjaa Kiekkomaailman oikukkaasta universumista, ja  juuri nyt, vajaa minuutti sitten minulle selvisi, kiitos internetin, että ensimmäinen Kiekkomaailman teos ilmestyi vuonna 1983, - tämä vuosi sattuu olemaan minullekin eräänlaisen ensi-esiintymiseni hetki.
            Pratchetin kerronta on ryönsyilevää, joskus jopa hengästyttävää, - kolmen sivun aikana jumalat tekevät elämää mullistavia päätöksiä, varkaat ja kuninkaat  kuolevat, luonnonvoimat pauhaavat, - ja sankarillinen tyttö-poika-pari toteaakin että "tää oli nyt sitten tässä." Kolmen sivun jälkeen kerronta hidastuukin äkkiä, muuttuu suorastaan tylsäksi ja henkilöhahmot inhottavat järkeviksi ja tyyniksi... kunnes vauhti alkaa taas kiihtyä.
Sanokaa mitä sanotte, olen huomaavanina kirjoissa samanlaista draaman kaarta kuin parhaissa sinfonioissa ja oopperoissa: (joita Sir Pratchet sanoo vihaavansa), kepeä aloitus, - teemojen esittely, hidas pastoraalivaihe, sitten teemoja aletaankin keittää kokoon isolla kauhalla, -taas kepeämpää vaihetta, - vitsi joka aloittaa väliajan, ja väliajan jälkeen orkesterimonttuuun kärrätään koko elokuvastudion erikoistehoste osasto, ja joku sammuttaa äkkiä valot, - joku laukoo vitsejä piemeässä, yleisö ei ehkä kuitenkaan kuule niitä jumalallisen pauhun keskeltä, - kunnes joku syttääkin valot, orkesterimontussa aletaan sopia äskeistä selkkausta, - sitten lopetellaan teemoja uusin, virkein mutta leppoisin sovituksin, - äänet himmenevät, - sitten joku vielä astuukin lattialle jääneeen tamburiinin läpi, - kiroilua ja kilinää.
 Koska olen ihminen joka on viettänyt elämästään kohtuullisen osan erillaisissa lämpiöissa,  harjoitushuoneissa, keittiöissä  ja lavan takana, tälläinen kakofonia  tuntuu hauskalta.

 Sir Pratchetin  fantasiamaailmassa kääpiö on myynyt kaivoksensa, muuttanut suurkaupunkiin, perustanut pikaruokalan ja laulaa sitä "hei-hoi"-laulua vain turkasen päissään. Ja jos hänen ovelleen saapuisi saattueellinen sotureita (tai puolituttuja kääpiöitä joiden nimet sattuvat kivasasti rimmaamaan, ja joilla on sattumalta henkilökunnassa pikkuinen, yhden jätkän vaje..)  pyytämään apua taikasormuksen saatamisessa tulisee pätsiin.. Tämä kääpiö pyytäisi ajattelemaan asiaa ihan tosisaan ja olemaan järkevä. (eli kieltäytyisi)
 Tässä maailmassa velhot eivät ole myyttisia, kauniita tulipallojen heittelijöitä, vaan byrokratiassa kaulaansa myöten istuvia tukevia ukkoja.

Keikkomaailmassa  maailma on paitsi litteä, se on myös elefanttien selässään kannatelema, elefantit kököttävät tukevasti suuren kilpikonnan selässä ja se kilpikonna sitten kuljettaa koko maailman selässään halki koko tomuisen universumin. (Kun taas tämän maapallon asukkaista jotkut uskovat siihen savenvalajan juttuun, eräät taas uskovat maailman eri ammattikuntien, kuten pappien ja sotilaiden syntyneen paloiksileikatun Jumalan ruumiinosista..)



Kiekkomaailmaa kuvataan paljon sanalla satiiri. Tarinoissa tehdään pilaa diplomatiasta, sotimisesta, teknologiasta, yliopistokulttuurista, monarkiasta, kolonialismista, journalismista, popkulttuurista, kaupunkinkulttuurista ja uskonnoista.. jne. Minun lempiaiheeni ovat noidat, uususkonnot ja kansanperinne.

Pratchetin Noidat, ovat oikeita noitia, kirjailija myöntää itsekkin että nämä hahmot ovat erittäin suosittuja, kiinnostavia, mutta myös vaativia. Nämä noidat näyttävät ensi silmäyksellä tavallisilta, vanhoilta tai nuorilta kylämuijilta, hiukan hassahtaneilta eukoilta joilla on kiintymys mustiin  vaatteisiin, ja niin syvä kiinnostus oman kylänsä asioihin, että Neiti Marple näyttää vain pieneltä juorokellolta.
Siinä missä Neiti Marple vielä kuulostelee vanhoja juttuja kylän baarissa, nämä noidat muistavat tapahtumat ihan itse. -Ensinäkin he ovat aina paikalla kun tapahtuu, he elävät pitkään, ja he eivät käytä päiväänsä päivitellen että näkivät joskus jotain pahaa puuvajassa (he joko ovat itse se paha, tai kävivät iskemässä siltä pahalta luun kurkkuun heti ensimmäisenä päivänä).
Pratchetin noidissa esillä on noituuden pyhä kolminaisuus, neito, äiti ja eukko, mutta myös aivan tavallisia ihmistyyppejä: uteliaisuus, jääräpäisyys, ahneus, omahyväisyys, avuliaisuus, lempeys ja oppiminen.  oidat osaavat taikoa, ennustaa, manata pahoja henkiä, - ja, asiasta vihjataan paljon, muttaa ihmisiä sammakoiksi ja takaisin.
Parasta näissä noitanaisissa on kuitenkin  järkevyys. Sir Pratchet  heittää  noitiensa hahmossa kylmää vettä pakanallisen popkulttuurin päälle, siitä saavat taikahelyt, tarot-kortit, sisarkultit, taikapeilit ja kansanlaulut.
Pratchetin noidat uskovat jumaliin kuten uskotaan postinkatajaan, tarvitsevat oikeaan noitumiseen vain narunpätkän ja hyvää ihmistuntemusta, ja käyvät covenissa juoruilemassa ja juomassa drinksun.. tai yhdeksän.

 ... ja se riittäköön noidista. Mars takaisin kirjoihin ja itse kirjailijaan.

Joku voisi pitää fanitustani epäkypsänä tyttöilynä, fantasiakirjojen hassutuksena, sillä Sir Pratchetin kettuileva, nopeatempoinen kirjallisuus ei vain maistu kaikille.
Yleensä ne jotka sanovat etteivät lue hänen kirjojaan vetoavat juuri tekstin sekavuuteen ja viisastelevaan kirjoitustyyliin. Jotta jokin asiat tulisi lukijlle varmasti selväksi, on kirjailija laittanut tekstinsä sekaan satoja alaviitteitä, joista pisimmät täyttävät yli puolet alkuperäisen leipätekstin sivusta, ja kertovat esimerksi, miten typeriä ovat ne ihmiset jotka lisäävät ruokaan suolaa ja pippuria maistamatta sitä ensin lainkaan (l. höysteiden heittäjä) - Ihmekkös tuo jos menee maku.

Minusta Kiekkomaailman kirjoihin on tullut kolmenkymmenen kirjan aikana enemmän selkeyttäkin. Ja osittain ehkä siksi, ettei Sir Pratchet enää työskentele täysin yksin.
      2007 Pratchett kertoi faneilleen, että häneltä oli diagnosoitu monien muiden tutkimusten yhteydessä ( hänellä todettiin olleen oikreassa aivolohkossa ongelmia aivoverenvuodon kanssa jo vuonna 2005 tai 2004)  aikainen, ja harvinainen alzheimerin taudin muoto, mikä vaikeutti hänen elämäänsä monilta osin...

Toivoisin että jokainen, jolla on suvussaa muistisairauksien synkkä varjo, katsoisi jodkus Terry Pratchettin  kaksiosaisen dokumentin aiheesta. Dokumentissa Sir Pratchett kertoo miten erillainen, ja monimuotoinen alzheimer voi olla.  Hänen ensi oireensa olivat esimerkiksi  kadoksissa olleet avainiput ja solmiosolmun äkillinen vaikeus. Dokumentissa näkyvät miten kirjailijan verbaaliset taidot luovat alzheimertesteissäkin illuusiota terveestä miehestä, mutta esimerksi helppojenkin kuvioiden kopiominen  piirtämällä epäonnistuu jo ensimmäisissä testeissä.
Pratchett on lahjoittanut runsaasti rahaa alzheimertutkimukseen, sekä kokeilee dokumentissa myös vaihtoehtoisija hoitomuotoja,  tapaa saattohoito- ja vertaistukitoimintaan kuuluvia ihmisiä.

Dokumentinkin mukaan Prachett jatkaa kirjoittamistaan niin kauan kuin vain pystyy, ja hänen henkilökohtainen avustajansa (sekä ilmeisesti myös apu kustantamon puolelta) auttavat kirjat lopulliseen ilmestymiskuntoonsa.
-Itse olen kuitenkin huomaavinani kirjoissa hyvästelyn merkkejä. Kirjoissa on enemmän onnellisia loppuja sekä jotenkin kauaskantoisempia lopetuksia. Uskon että osittain kuvittelen tämän jäähyväisyteeman, sillä tiedän itse että lempikirjojeni saagan loppu voi olla lähempämä kuin arvaakaan.

Vielä jotain lisää...
Kiitos suomentajalle. Kiitos!, Ilman ahkeraa tulkkausta en voisi nauttia Kiekkomaailman  hulluudesta lainkaan. Esimerkiksi suomennoksessa esiintyy eläin nimeltä kärppilö, en tiedä mikä se on englanniksi,  uskon myös  mitä vakaimmin, että alkuperäiskielellä "kärppilö" ei löytyisi sanakirjastani. Puolisoni lukee teokset lähes poikeuksetta alkuperäiskielellä, ja niin tiedän tekevän monen muunkin ystäväni. Minusta he menettävät jotain. Suomentaja on tehnyt valtavan, ihanan työn sovittaessaan eri hahmojen puhetapoja suomen kieleen (en ymmärtäsi sanaakaan feeglejä, enkä ehkä igoreitakaan.. noin esimerksi.)

 Ja erikoismaininnan annan Kiekkomaailman omalle lahjatavarakaupalle josta vielä jonain päivänä tilaan itseni kipeäksi. Kauppa on oiva lisä omalla sarkastisella tavallaan kirjojen ja kirjalijan fanitukseen. - Heilläkin on oma mielipiteensä puuvajoista  sekä Isaraelin postista. Myönnän heti että hassut kommentit ovat vanhan MAD-lehden apinalaatikon hupitekstien tasoa, mutta hauskaa se silti.

 (Ultimate toivelahjalistallani on tietenkin signeerattu kirja, olkookin että kirjailija signeeraa vain alkupeäiskielellä julkaistuja teoksia.)


 Olikohan tässä jo tarpeeksi?

Tässä vielä ainoa lause jonka melkein kelpuutin alkuperäisestä, luonnokseksi säästämästäni bloggauksesta (jota en sitten tarvinnutkaan),  jonka kirjoitin heti luettuani "Keskiyö ylläni"-kirjan:
"Ei, ei siinä ole mitään järkeä. Mutta ei tarvitsekkaan, se on Terry Prachettin vastakohta sille että meidän pyöryläisessä maailmassamme on paikkoja joiden nimi on vaikkapa "Koria", "Vatu-Vatu" tai "Leeds"."

/ summasummarum: I Like Terry!