Aloitan ihan tavallisesta yöstä, parin kolmen vuoden takaa.
"Puolisoni ja minä
heräsimme viime yönä varsin ikävään
ääneen.
MOOOYYYYEEEEGRRRGGGGHHHH-ÖÖÖÖOOUUUU!
En aivan onnistu
kuvamaan tätä ääntä, mutta ajatelkaa että se on vokaalivoittoinen, äänekäs ja
kuuluu lattianrajasta äänen lähestyessä
nopeasti sänkyuänne.
EEEYYYUUUHGGGG-MYOEEEYYYYYYY-GHÄÄÄÄÄhhhhhh
MEOW, mau-uuh,
GHAAAEEEOOOHHHGGG!, meoow, shhhh-shah MEEEEOOOOYYYYYHHGGGGG!
Ulisevan valituksen väliin sekoittui välillä pehmeitä maukaisuja,
ja ennen kuin äänen aiheuttaja oli
ehtinyt aivan sänkymme viereen, olimme molemmat jo hereillä, ja yön pimeydessä
tiesimme mistä ääni syntyi. Minun kissani oli hereillä ja tahtoi ruokaa/
huomiota / ruokaa / eläinlääkäriin/ mutta todennäköisesti vain ruokaa.
Nousin tokkuraisena
ylös, käänsin keittiössä liesikuvun valokatkaisijaa, ja vilkaisin seinä kelloa.
Nilkoissani puskettiin, kehrättiin ja päästeltiin hiukan vaisumpia maukaisuja.
Kello oli viisi yli viisi.
Vaikka minulla olisikin
ollut normaali työaamu, en nousisi vielä neljäänkymmeneen minuuttiin, ja koska tänään oli joko
sairaslomapäiväni tai vapaa-päiväni, (kipeänä sillä ei ole juurikaan väliä)
minä en aikonut nousta ennen yhdeksää, eikä
puolisoni näin ollen ennen kuin viime tipassa ehtiäkseen töihin.
Menin vessaan, ja kaksi
kissaa seurasi minua sinne, ja sieltä pois. "
Minä ja Irma taivalsimme yhdessä 16 vuotta.
Irma kesti pitempään kuinyksikään kämppikseni, tai aviomiestäni lukuunottamatta yksikään seurustelusuhteeni. Laskin että virallisesti Irma on asunut ainakin seitsemässä kauoungissa, mutta osoitteita kertyy varmasti toista kymmentä.
UIkomailla oleillessani Irma pompotti vanhempiani ja joskus epäilin suuresti saisinko kissaa vielä takaisin luokseni, sellainen sydänten valtiatar se oli.
"Olemme huomanneet
että harmaa kissamme on täysin
vietävissä kun oma katujengimme pääpiru (siis se toinen kissa) alkaa öykkäröimään. Harmaa veijarimme mielummin liittyy joukkoon kuin on sitä
vastaan, sulavasti se kiepsahtaa raggariprinsessamme taakse ja yhden kissanmitan päästä naukuu
varovaisia kannustus ääniä, miu mau ja mou.
(Kuitenkaan yöaariassani
kuvailemani pehmeät naukaisut eivät ole lähtöisin tästä tyypistä, Se Toinen
Kissa vain selvitteli kurkkukaan iskulauseiden välillä. Samaan tapaan kuin
Ranskan vallankumoukselliset sylkäisivät
välillä mälliä poskestaan pois
kiskoessaan välijoukolla giljotiinia ulkoilmaan.)
Se Toinen Kissa on kyllä
niin väärä nimitys kotihirmullemme kuin vain voi. Hän on Se Kissa. Se
ensimmäinen ja ainoa, maailma pyörii hänen ympärillään ja kansat palvovat hänen
pörröistä kuonoaan.
Jos kolmetoistavuotias
kotidikttaatorini ei ole aivan puhdas siperiankissa, niin se epäpuhtaus on
varmaankin peräisin arosusilta, raskaan tykkitulen erikoisjoukoilta,
diesel-öljystä ja rimsuisista pöytäliinoista, sekä kenties jonkun isoäidistä
minkä tämän hellantuutelin esi-pedot ovat pistelleet poskeensa Leningradin
piirityksen aikana.
Ainiin, unohdinhan
minä mahdollisuuden että tämä elukka
on kokonaan jalostettu erikoistehtäviin.
Sen paksuun turkkiin on voitu piilottaa vakoilutekniikkaan radion komponenttien verran, ja omia silmiäni
on uskominen, tuo turkki kestää mitä vain.
Kissani ei välitä
vedestä ja on seissyt kainaloitaan myöten, -tiskialtaassa.
Olen nähnyt sen istuvan
sammuksiin kynttilöitä, ja epäilemättä se tekee niin vielä led-valoillekin.
Kovassa pakkasessa se
vasta piristyykin, epäilen kylmäfission mahdollisuutta.
Ja jos kissat ovatkin
hienoja turkkinsa kanssa, -tätä tyttöä
ei ole haitannut maahan valuneen
moottoriöljyn saastuttama maa, muta, sammal, maatuneet lehdet sekä jotain mitä
edelleen uskomme joulukuusen rangaksi
jonka hän raahasi häntäänsä takertuneena kerran kotiin, - saavutus on erityinen
sillä kissaa ulkoilutettiin valvotusti valjaissa."
Ensimmäinen tapaamisemme oli Savonlinnassa, ensimmäisessä opiskelijakämpässäni, jossa järjestysnumeroltaan kämppis Numero Kolme (Outi) toi mukanaan kissanpennun sullottuna talvitakin povariin. Sen on täytynyt ola perjantai, sillä Irma, tai kuten kissaa pitkään kutsuttiin Iu, tuli meille vain viikonloppuhoitoon.
Se oli saatu Prisman parkkipaikalta venäläisestä pakketiautosta, en muista enää maksoiko kissa jotain, mutta muistan kuka kissan haki. Kissan saanut tyttö ei kuitenkaan voinut pitää karvapalloaan kotonaan, vaan kissa päätyi ensin yhdelle, sitten toiselle lukiolaiselle, jonka piti ottaa Irma hoiviinsa sitten viikonlopun jälkeen.. joten yhdessä päivässä Iu oli vaihtanut omistajaa jo ainakin kolmesti, ja tuli nyt meille hoitoon.
Pidimme illalla extempore kisanristiäiset joissa Irma sai ainakin kolme nimeä, joista muistetaan "Iu"(Outin nimi), "Olga" (minun ehdotukseni) ja "Mchammis" (halusin kissalle sukunimen enkä kelpuuttanut lukion pitkänmatematiikan opettajan nimeä vaikka sitä ehdotettiinkin), illanaikana meille selvisi myös ettei Irma ollut mikä tahansa karvapallo, vaan sisäsiisti ja omasi pöytätapoja enemmän kuin kissanristiäisvieraamme. (Muutama kuukausi myöhemmin tajusimme että meillä oli pitkäkarvainen kissaneiti joka muistutti kovasti, ulkonäöltä ja käytökseltään siperian metsäkissaa, mutta todistamatta tämä rotuluokitus lopulta jäi, eihän sillä ollut propuskoja mukanaan.)
Ja meille Irma jäi, ensin sen päätti Outi, sitten minä, ja sitten Irma paria päivää myöhemmin pissi Outin tyynylle ja tuli nukkumaan minun viereeni ja siinä se sitten taisi olla.
"Kissani on itsekäs,
kestävä ja pohjattoman leimaantunut minuun, mutta tämä ei ole oikeastaan vain
tämän kissan erikoispiirre, kaikkihan johonkin leimaantuvat. Nyt kuitenkin jos
joku teistä kysyy miksi puhumme “minun” kissastani, joudun sanomaan että kissa
tämän on päättänyt, en minä. Ja jos kysytte onko nuorempi kissamme sitten
puolisoni “oma”, joudun toteamaan ettei sille oikeastaan jäänyt vaihtoehtoa.
Meitä kun on vain kaksi.
Yöllisen metelin syy ei
ollut mitenkään terveydellinen, mikäli
ahneutta ja pikkuista nälkää ei lasketa
terveydelliseksi vaivaksi."
Tämä terveydellinen puoli muuttui kyllä Irman viimeisinä elinvuosina radikaalisti. Terveestä kissasta tuli monisairas vanhus, jolla oli kilpirauhasen liikatoimintaa, joka piilotti alleen alkavan munuaisten vaajaatoiminnan ja nosti esiin ,tutkittuna harmittoman mutta voimakkaan, sivuäänen sydämessä. Kissaa hoidettiin erikoisruokavaliolla, sekä itseasiassa samoilla kilpirauhaslääkkeillä mitä itse yhdessä vaiheessa napsin. (Irma sai omansa maksamakkaralla, minä tuoremehun kanssa.) Viimeisten vuosien aikana Irman paino laski, turkki menetti osan kiillostaan ja päiväunet venyivät iltanokosiin ja aamupäivätorkkuihin.
Aktiivisuus, uteliaat retket asunnossa ja äänekkäät mielipiteet silti jatkuivat aivan viimeiseenkin päivään asti.
Irman lääkearsenaaliin lisättiin vapunpäivän tienoilla vielä Nutriplus-energiatahna jota syötettiin päivittäin huonon ruokahalun vuoksi, ja lisäenergian turvin Irman turkki alkoi palata entiseen loistoonsa ja kissa jaksoi seurasamme läpi viileän, lempeän kesän.
Nämä vanhuuden sairaudet kuitenkin ohensivat sitä pikku ystävän elämänlankaa ja aivan viimeisellä viikolla eläinlääkärittäremme luetteloi mukaan vielä alkavan harmaakaihin, nivelikon ja alilämpöisyyden joka toi mukanaan alttiuden tulehduksille kuten pissatulehduksen.
Olen koittanut muistaa milloin tuo syksyinen perjantai Savolinnassa on mahtanut olla, lokakuussa vai vasta myöhemmin? Vuosi oli 1999 mutta sen tarkemmin en muista, enkä suostu etsimään yhtään teini-iän päiväkirjaani juuri nyt. Ensimmäisen lukiovuoden hurjan jännittävät hetket saavat pysyä siellä missä ovat.
4.10.2015 lauantai-sunnuntai yönä me kuitenkin ajoimme aamuyön takseja vastaan kohti Turun keskustaa ja omaa eläinlääkäriasemaamme. IrmaPerkeleen ei tarvinnut odottaa aamuun.
Tuossa aamuyön armonhetkessä on paljon sellaista mistä olemme kiitollisia, mutta tavallaan myös kellonajasta. Asiat tapahtuivat niin irrallisessa ajassa, keskellä pimeää syysyötä, etten vieläkään osaa asettaa tuota tilannetta kumpaakaan päivään. En lauantaihin, joka oli aurinkoinen, rauhallinen ja hauska, jonka ilta kului leppoisasti televiosion ääressä, vanha Irma nukkui ja söi uutta herkkuruokaa sohvan nurkassa meidän seurassamme ja kehräsi hiljaa. Enkä sunnuntaihin, joka oli yhtä aurinkoinen, mutta kylmä, puut olivat muuttuneet keltaisiksi ja valvotun yön jälkeen podin krapulamaista sunnuntaina pesemällä pyykkiä ja suremalla surujamme.
Mitä tapahtui yöllä palatuamme kotiin oli myös merkittävää, keräsimme pyykkikoriin kaikki murheessa hiotut lakanat, vaihdoimme sänkyyn puhdasta, kävimme kuumassa suihkussa ja söimme aamiaista kello viideltä aamulla kuin töihin lähdettäessä. Nukahdimme raikkaaseen, väsymyksen täyttämään uuneen.
Meillä on seuramme onneksi perheen toinen kissa Niilo Pielinen.
"Nuorempaa kissaamme en
syytä juuri mistään, se on ollut olosuhteiden uhri jo siitä päivästä asti kun se ilmeisesti
eksyi talviseen metsään ja päätyi siitä kissojen löytölasten kotiin.
Löytötalossa se todettiin ystävälliseksi väliinputoajaksi, joka ei yrittäisi
taistella itseään löytökissojen hierarkiassa eteenpäin, eikä sitä, aikuisena
kissana odottaisi yhtä monta
vastaanottavaa syliä kuin löytötalon
suloisia kissanpentuja. Vedenharmaan väliinputoajamme alkoi viettää aikaansa
pikkuisessa huoneessa sängyn alla kolmen kissanpennun opetellessa sen vieressä
lattialla kaikki katukissan gangsteritemput. (En valehtele, yksi niistä
pennuista ratsasi käsilaukkuni ja varasti sieltä nenäliinoja kun
houkuttelimme sillä välin esiin sitä kovan onnen kundia sieltä sängyn
alta)
Kissa
numero Yksi syö lähes mitä tahansa, mutta
nuorempi yksilömme lyö kyllä hänetkin laudalta. Päähänpotkittu lapsuus
lienee opettanut ettei millekkään pidä sanoa ei, ja useamman kerran
kollikissamme on hakenut täydennystä ruokaympyräänsä rikkalapiosta."
Niilo vietti Irma viimeiset viikot selvästi huolehtien niin Irmasta kuin meistäkin, hakeutuen vuoroin jokaisen seuraan hetkeksi puskemaan ja kehräämään. Ja yöllä yksi haistelukierros tyhjän kuljetuskopan ympäri näytti riittävän viestiksi siitä että taistelutoveri ja ylimarsarlkka oli poistunut seurueesta. Kissoille ominaista etsimistä ja ikävöimistä Niilo ei ole juuri kuluneella viikolla harrastanut, nukkunut sekin on, huolta ja väsymystään pois.
Mutta jos nyt vielä kerron yhden jutun. mistä tulee nimi IrmaPerkele.
Se on nimi mikä syntyi kun samaisessa lukiolaiskämpässä yritin aamulla ehtiä kouluun ja sain huomata että paksujen sukkahousujen ja ihon väliin oli vessassa tunkemassa myös pieni kissanpentu täynnä kynsiä ja hampaita. Kiljaisuni "IrmaPerkele!" saivat naapurin KVL-opiskelijanuorukaisen vaihtamaan parranajorutiinejaan muutaman viiltohaavan jälkeen.
Asia mistä pidän Irman muistelussa on että siitä löytyy lähes jokaiselta ystävältäni oma tarinansa. Juttu siitä miten Irma teki jotain huomiohakuista ja typerää kesken illanistujaisten, tai miten Irma löytyi nukkumasta mitä oudoimasta paikasta, tai miten Irma osasi lohduttaa surullista, tai varastaa ruokaa suoraan lautaselta. - Tai se kun oikeasti väitin Irman olevan tyttöystäväni nimi, kun opiskelijakaverini kysyi suoraan "Kuka on se Irma josta nyt puhutaan, se joka nuolee sun korvaa, nukkuu sun sängyssä liian leveästi, kuorsaa ja nyt on varastanut vielä sun kämppiksen puhtaat sukat".
.. kesti hetken ennenkuin kaverini tajusi että häntä jymäytetään.
Sellainen se oli, Irma, IrmaPerkele, Iu Olga Mchamis. 10.10.1999- 4.10.2015
Ikävä jäi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti