....ja meillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa!

Okei.
Pysähdytään vielä sekunniksi tähän. Kuva aivan tavallisesta aamupäivästä Porvoossa. Aurinko paistaa, Irmaperkele on hetkeksi uuvahtanut tietokoneen näppäimistön ja hiiren päälle. Kenelläkään ei ole kiire ja ah.. mikä pastoraali.

.... Joka vaihtui kaksi viikkoa sitten tähän!

Me muutimme Kotkaan.
Tämä on eidän olohuoneemme, asunossamme edelliset asukkaat olivat piirelleet seiniin (aiheesta lisää myöhemmin) ja koko minun valtava omaisuuteni,ja avomiehen elektroniikka piti siirtää 100km idemmäs kesätöiden takia.
Syitä muuttoon olivat työt, halpa vuokra ja hillitön huolenaihe siitä miten ukkokullan kävisi jos joutuisi päivittäin kurvilemaan pienellä punaisella autollaan itärekkojen hulvattomassa liikenteessä edes taas. (työ matka kun ei pituudessaan olisi juuri eronnut edellisestä, mutta liikenteessä sitten senkin edestä, se mikä on pk-seudulla ruuhkaa on kymenlaaksossa ohitteluja, ylinopeutta ja tiukkoja väistämisiä, sekä kilometreittäin metsää ja itärekkoja.)

Eli kamat kasaan ja kantoon! Ensimmäisinä muutto päivinä apunamme olivat Heini ja siskoni. viimeisinä päivinä vin minä ja ukkokulta. Kissat olimme ovelasti vieneet lomailemaan vanhemilleni... mikä lisää luultavasti muutaman harmaan karvan itse knkin turkkiin, kiitos Irman itsepäisyyden ja Niilon.. eh, omapäisyyden.


Tässä kuva seuraavalta viikolta. Sama huone mahdollisesti jopa sama viikonpäivä.. ja minä olen kasaamassa kerrosänkyä... Onneksi näiden välissä olevana viikonloppuna vietin aikaa SCA-kavereden kesken, muuten olisi ehkä pinna pettänyt..

Ja sitten kuva viime viikon perjantailta!
kyseessä on yhä sama huone, mutta huomioimaan pyydän että nyt se jopa näyttää huoneelta! -Eikä lastauslaiturilta.

vielä on edessä yksi viikonloppu jolloin luultavasti siivoamme ja teemme loppuviimeistelyjä entiseen asuntoomme.. olkookin että tuleva ex-vuokraemäntä on ollut vaativaisella tuulella ja hiukan huolissani odotan mitä kaikkea hän vielä keksiikään vaatia loppusiivoukseen lisättäväksi.

Selkään särkee. molemmilla on työpaikka ja kissat tulevat pian kotiin. Onneksi.

Hippiaskarteluista on vain haittaa..

Talvikinosten keskellä sain kuningasajatuksen, että tekisin pikkuruisia pulloja kesän markkinoille ja SCA-harrastajien apajille. Pikkupullojen monopolia kun on ylläpitänyt hyvin pitkään veljeskansan keskiaikaravintolan lasipullo-hylly, josta liki jokainen on ostanut pari pulloa mausteliköörien säilyttämistä varten, ja sitten on jokunen keramiikkapullo näkynyt keikkumassa rouvien vöissä kesäaikaan mutta siinäpä nuo.

Pikku pulloja en ole kyllä nähnyt juuri museoissakaan, tai siis keraamisia, ja keskiaikaisia pulloja. roomalaisen ajan lasipulloja kylläkin näkyy usein. Ne ovat miniatyyrisiä ja harvoin ehjiä, vaikka aikanaan olivatkin lasinvalmistajien hienoimpia saavutuksia. (siis valmistettu ajalla jolloin turvavarusteita kuten suojalaseja ei ollut, kunnon tulenkestävistä työvälineistä puhumattakaan ja kuuman lasimassan sekä loimotavien sulatsuunien keskellä työskennellyt lasimestari oli varmasti elämänsä ehtoolla sekä sokea että palanut rumilus..)

Pulloja on kuitenkin varmasti tarvittu yhteen jos toiseen asiaan, keskiaikaelävöittäjälle ensimmäiseksi tulee mieleen suola, mutta myös muut mausteet, öljyt, lääkeaineet, värit, helmet, kukansiemenet ja muut pikkutavarat joita hykyään voi säilöä rasioihin, minigrippeihin ja bonapurkkeihin ovat varmasi tarvinneet oman säilytyksensä. Lehmänsarvista tiedän tehdyn rasioita, samoin päreestä ja ruohosta, joten useita erillaisia säilytysmuotoja löyyy jo valmiiksi. mausteet sitä luulee voivansa pakata söpöstikangaspussiin mutta jokainen joka on kerran niin tehnyt muistaa myös miksi ei toistaketaa niin tee. Pussi ei suojaa kosteudelta, mausteet mökkyyntyvät, tuoksu ja maku haihtuu ja lopulta söpön mustepussin sijasta korista löytyy koppurainen ja outo möykky jota ei tekisi mieli edes pestä. Jos siis pakkaat mausteita kangaspussiin, pakkaa ne ensin minigrippiin!

Ensimmäiseksi keksin kokeilla tehdä pikku pulloja sekä paronikuntani että kuningaskunnan värellä ja atribuuteilla koristeltuna. Tässä oli toki pikkuinen "äh!", heraldiset värit kuten musta, valkoinen, keltainen ja erityisesti punainen eivät keskiajan keramiikassa olleet niin itsestään selviä, eivätkä, jos pelataan puhtaasti ole vieäkään. Uuni muuttaa värejä ja keltaisesta tulee helposti vihreän uskeaa, mustata harmaata-ruskeaa, valkoisesta harmaan-keltaisen-ruskeaa, vihreästä-ruskeaa a punaisesta, ihan varmasti ruskeaa tai keltaista, tai vihreää. (Puhumattakaan siitä miten nämä värit on tehty: kuparia, lyijyä, uraania, lyijynvalkoista.. älkääs edes antako minun aloittaa!)
.... mutta jos otetaan turvallinen näkökanta asiaan voimme helposti käyttää vaikkapa valmista keltaista keinotekoistapigmenttiyllätystä 1234A sekä erikoisenpunaistatehdastekoista numeroa 5678Y... valella esine vielä ympäriinsä kirkkaalla lasitteella 000SAFE, ja polttaa koko komeus selaisessa lämpötilassa ja uunissa että keskiajan savimaakarit näkivät niistä vain märkiä unia.. ja TADAA - meillä on pulloja!

Ostin pulloihin apteekista pikkuruisia korkkeja. Kyllä luit oikein, apteekit myyvät puhtaita luonnonkorkkeja, riittää kun kysyt. Toiset apteekit myyvät niitä ihan millikoon mukaan, toisilla on isohko laatikko jossa lukee "lääkekorkki, tosi pieni 0,05-0,60 snt/kpl tai kysy Matilta, inventoitu 1999". Suosin yleensä jälkimmäistä koska korkit ovat halvempia ja saan penkoa ne itse. Korkkeja löytyy aina varmasti apteekeista joiden nimessä on sana "vanha" tai "ensimmäinen". Kotona sitten tetailen mikä korkki sopii mihinkin pulloon...

Ja sitten siihen hippiaskarteluun.
Mikähän minuun oikein meni?
Ostin tiimarista jonkinlaista juuttinarua koekerän. Juutinaru/kotinaru/luonnonnaru -nimillä myytävä naru vaihtelee aivan valtavasti, välillä sitä ei saa mistään, välillä saa. välistä se on karkeaa, pitkäsäikeistä, paksua ja oikeasti tosi rumaa, välistä taas tahmeaa ja haisevaa. Tiimarin naru osoittautui hyvin pehmeäksi, kohtalaisen paksuksi, joskin pölyäväksi punottaessa.
Narua tarvittiin tyylikäisiin ripustuslenkkeihin, (jollaisia en tietenkään voi dokumentoida, mutta jotekin pulloja pitää pystyä kantamaan, ja avain ajatuksenani oli mahdollisuus ripustaa pullo tuoksuyrtin kera esim. telttassa roikkumaan, tai ulkona puunoksaan nuotipaikan nurkalle.)
... ja silloin se hippeys iski.
Pöyrittelin narua käsissäni, pujottelin siihen helmiä ja oi kun söööpöööjä ripustuslenkkejä sain aikaan. Varmaan kaksi tuntia Hercule Poirotin jaksoja katsottuani havahduin ja tajusin ettei tälläisillä intianbasaarin amppelinaruilla ollut oikeasi mitään virkaa. Eivät ne kestäisi mitää roikottelua kahta päivää pitempään, ne pölysivät ja kaikin puolin kielivät siitä että joku hippi se tässä oli punonut unisiepparin tai pari muutaman pullonkaulan ympäri. -Hyöhenet vain puuttuivat.

Ah, tämä näyttää jo joltakin!
Purin tekeleeni, aloin punoa naruja neljän nyörin letitykselä nauhaksi joka ei venyessään napsahtaisi poikki kuin vanhat kumilenkit. Toki punottelin näihinkin helmiä joukkoon, mutta hiukan paremalla funktiolla. tulos näytti ja tuntui erinomaiselta. Tosin olin hiitelyssä tuhlannut neljäneksen koekerästäni palautusklvottomaksi sykkyräksi ja jouduin otamaan lisää narua kaikkiin pulloihini.

Pullojen koemarkkinointi oli Kruununturnajasissa joissa uuden kruununperijän synnyttyä alkoi paistaa aurinko ja markkinatori nostettiin pääsalin ulkopuolelle. Myynti soljui hyvin. Joskin muutama huuliveikko vitsaili taskumattieni pienuudesta.
Ulkomaalaiset vieraat olivat asioista perillä ja erään herran kanssa keskustelin käyttämästi sinisestä lasitteesta. Sininen ei ole keskiaikaa. sitä ei saatu tehtyä ennenkuin uunit kehittyiät kylliksi. Sininen oli.. vihreän-mustaa tai mustaa. Tosiasia kuitenkin on että sininen myy suomessa hyvin, kirkkaansinisen astian ihminen mieltää mielessään viileämäksi ja kuulemma myös puhtaamaksi kuin esim ruskean tai mustan astian. Koska oijon jo valmistustekniikassa, ja noinjoka sadas erikoisharrastaja huomaa tämän "sininen ei ole perioid"-jutun, uskon voivani hyvin mielin jatkaa sinisen kanssa jatkossakin.




Ja lopuksi pikkuinen näytekuva kuninkaalisista astioista, vielä tosin ilman narujaan. Pullojen naruihin punoin punaisia, keltaisia ja mustia puuhelmiä, ja paronikunnan pulloihin taas mustia, punaisia ja valkoisia puuhelmiä. Puuhelmet näyttivät haalistavan lasitteiden värejä' entisestään mutta uskoisin niiden käytössä kolhiintuvan. Lahjoitin pullot kruunupäille iltapitojen aikana, ja ainakin tuntuivat ilahtuan lahjastaan. Kuningas poimi käteensä keskellä näkyvän lohikäärmepullon ja sanoi "voi olla että mä vien näistä yhden kotiin ihan itslleni."

Kyllähän se minulle passaa, teitin majasteettinne!

***

Pikkuisia pulloja kaupan niitä tarvitseville. 10 eur/kpl.

Talviloma Tallinnassa

Syitä oli alunalkaen kaksi.. Ukkokullan kuului pitää työsuhteen lopuksi kesä-,talvi,-ja syyslomansa pois (eli kuukausi yhtäjaksoista, palkallista, sietämätöntä lomailua) ja toiseksi putkifirma ilmoitti asettuvansa viikonsi taloksi sekä kylppäriin että vessaan; ei suihkua, ei vesivessaa eikä kokkaamista sallittaisi koko viikoon.
Järjestimme siksi riemuloman kissoille kyyditsemällä ne "mummolaan" ts. vanhempieni luo viikoksi, ja itse suuntasimme opiskeluajoiltani tutuksi tulleeseen Tallinnaan. Matkat taitettiin Eckeröllä joka selvisi jäistä taiten ja oli näin lomakausien väliviikoilla mielyttävän väljä ja rauhallinen.

Talinnassa kahlatiin loskan seassa alkuperäiseen Viru-hotelliin keskelle kaikkea, sillä lähikaupan etukortti-tarjous isommasta huoneesta (jossa siis oli sekä suihku, vesiklosetti että teepannu omasta takaa) oli liki vastutamaton. Ja kuten aloituskuvasta näkyy, maisemassa ei ollut mitään valittamista.

Maanantai 8.3 oli naistenpäivä jota Eestissä juhlitaan aivan erityisesti. Ilmeisesti soviettiajan jäänne, jollion syntymäpäivät, nimipäivät ja äitienpäivät olivat vähemmän arvostettuja (joskin niitäkin juhittiin!) oli naistenpävä hyväksytty. Jo opiskeluaikoina huomasin miten ostoskeskukset täyttyvät naisille suunnatuista erikoisalennuksista (ja nyt ei puhuta mistään paituleista, vaan hajuvesistä, koruista, ylellisyystuotteista ja suklaasta.) ja naistenpäivänä kouluissa, työpaikoilla ja kaupoissa miehet jakavat kukkia tutuille ja tuntemattomille naisille.
kukkakaupoissa käy kuhina ja hameväen täytyy oikeasti pysytellä maan alla jos eivät tahdo saada edes yhtä tulpaania työnnetyksi kätöseensä kauppareisslla.
Minun vanha haaveeni saada joku ostamaan Vanhan kaupungin portin kukkakujalta kukka tai pari minulle, toteutui hienosti kun Ukkokulta tarkastuskieroksen jälkeen kävi ostamassa kaksi kallimman hintaluokan pitkävartista ja punaista ruusua, jotka kestivät hienosti kuljetksen hotelliin. laivaan ja siitä vielä pitkin kotimatkaa. Kuvassa näkyvä tulppaani puolestaan tuli kaupparetkeltä.

Naistenpäivän kunniaksi lempiravintolani Peppersäck vanhassa kaupungissa tarjosi kaikki ruuat ja juomat -50% alennuksella, ja tähän tarjoukseen oli ilo tarttua. Söimme maittavan lihasuupalan kahdelle alkupalana, pääruuaksi ukkokulta otti pihvin ja minä karamellisoitua sorsanrintaa kirsikkaastikeessa päärynöiden ja perunan kera. Ai että oli hyvää!

Peppersäckin miljöö on varsin mukava fantasiavaikutteinen, ruoka tehdään paikan päällä grillissä ja tarjoilu pelaa hyvin. naistenpäivänä iltapuolelle pöytävaraus oli tietenkin välttämätön.

Jälkiruuaksi kävelimme hiljan avattuun kulttuuri- ja kauppakeskus Solarikseen jossa Kehewiider-ketjun kahvilassa myydään Eestin alkuperäiskarjan maidosta tehtyä luomujäätelöä. arja tuottaa niin niukasti a niin rasvaista maitoa etteivät perusmeijerit sitä huoli, jäätelökahvilan omistaja ostaakin maidon suoraan tilalta ja tekee herkkuksa itse. Ei E-koodeja, ei säilöntäaineita. Enemmän rasvaa, kermaa ja makua kuin kotimaisissa puikkeleissa ikinä. ja halpaakin vielä!
(tästä kahvilasta minulle vinkkasi ja esitteli vanha koulukaverini K)


Tiistaina oli shoppailu ja kävelypäivä vaikka kaupungin katoilta ryskyi jo auringon sulattamia jäitä allakulkijoiden niskaan.. Lounas syötiin nopeasti nälän hukuttamiseksi jossakin ravintolassa listan mukaan alle vartissa mutta jälkiruokaan panostettiin sitten enemmän.. Chocolaterie Pierre löytyy vanhasta kauoungista pieneltä sisäpihalta kuin vahingossa, ja koko kahvila näyttää kuin se olisi rakennettu jotakin Johnny Deppin sisääntuloa varten. kahvila on pieni, hämrä ja musiikkina soi mielikuvitus-Pariisin musiikki. Huonekalut ovat vanhoja sintsinojatuoleja, paksuin liinoin peitettyjä pöytiä ja eriparisia tuoleja, astiasto on ilmeisesti peritty samoilta kirsikkapuiston rouvilta kuin huonekalutkin.. Mutta suklaa on se pääasia. Kehwewiider-ketjun tapaan myös täältä saa yksittäisiä suklaakonvehteja, monta erilaatuista teetä ja kahvia, paksua kuumaa suklaata (sitä aitoa asiaa) sekä suklaakakkuja joiden hinta korreloi suoraan kakun sisältöä... Ukkokulta huomautti että iltapäiväkahvimme maksoi enemmän kuin lounas yhteensä mutta oli sen arvoistakin.. Pierrestä vaaputtuemme ulos huomasin myöhemmin kadulla että Pierrelle on tullut katua hiukan edemmäs siskokahvila (nimen kylläkin unohdin) joka näytti tilavammalta mutta muuten hyvin samalta.
Joskus minusta tuntuu että kuva pääni sisältä muistuttaa varmasti paljon tätä lavastettua rakkauden pesää mikä suklaakahvilani on... ohessa tunnelma kuva, joskin salamavalo sotki hiukan valoa..


Tämän kerran museovierailu oli ukkokullan mieliksi Eestin historian miehitysmuseo joka avaa Sofi Oksasen kirjoja lukeneille varmasti jotain muistoja kirjojen maailmaa, sekä todellisuuteen. Museo on uusi, hiukan Vapauden aukiolta vasemmalle. Pikkuinen moderni lasitalo jossa kadun puolella on huomaavaisesti ohje eksyneille..(Teksti ovessa: TÄMÄ EI OLE MUSEO) (teksti ikkunassa: SISÄÄNPÄÄSY MUSEOON karttakuva). Museosta löytyy opaskirjat kokoelmaan suomeksi, englaniksi, venäjäksi, viroksi ja saksaksi (jos oikein ymmärsin) kokoelma koostuu ykstyisihmisten tavaroista, erillaisista lehti- ja valokuvakokoelmista sekä valtion virallisista lippukkeita, kaavakkeita ja muista propuskoista. Tavaroiden erittely opaslehtisen kera voi tuntua hiukan raskaalta sillä pikkuesineitä on valtavasti per ständi. museon kokoelmaa täydentä myös filminauhat joissa kerrataan miehityshistorian vaiheita, vaikuttajia ja vastarintaa... Näitä filmejä saa pyöritettyä eri kielillä selostettuna mutta ei saa pysäytettyä ja kuulema ukkokultaa häiritsi ympärillä kuuluva filmipuhujien pälätys. Itse en huomannut, mutten kyllä kuunnellutkaan. Hetkittäin museo voi tuntua jo jotenkin surkuhupaisalta kun katsoo esimeriksi laitetta jolla kirjekuoria saa höyrytettyä hlposti auki, raskaita puustaveistettyjä kengänpohjia joita ei ukoisi kenenkään jaksavan liikutella, sekä erillaisia propuskoja joilla on todistettu yhtä sun toista.. Mutta kun muistaa että tämä on oikeasti ollut arkipäivää, alkaa lähinnä inhottaa koko juttu.

Kellarikerrokseen vessojen viereen on tuotu poistettuja patsaita Eestin omista kommunistipatsaiden kokoelmista sekä ainakin yksi setä uljanov nököttämään hätäuloskäynnin viereen. Tere!

Koko näyttelytilan reunoja kiertää ketju matkalaukkuja, idsoj, pieniä ja suuria. ne symboloivat kyydityksen uhreja, evakkoja sekä piilotettuja asioita. Koko näyttelysalo on rakenettu isoon lasikolmioon josta paistoi kevät aurinko sisään ja pihalla liehui tasavllan lippu sulavan lumipeitteen keskellä. Sinne oli hyvä aina kääntää katse kun kokelma tihrustus alkoi väsyttää. Pisteet tästä todellisuudesta kaikille!

Tässä tunnelmakuva vanhasta kantapaikastani Hell Huntista joka ei ole muuttunut. Oluen hinta on toki taas noussut, mutta muistaakseni niin se nousi 5 kruunua kerrallaan joka neljäs kuukausi silloin.
Iltasella kävimme ensi syömässä BeerHouse Estoniassa, joka on iso panimoravintola jonka nahkahousuiset tarjoilijat sekä jodlaus-rock saattavat ensinäkemältä karkottaa katsojat, mutta oikeasti ruoka on hyvää! Itse söin talon riistamakkaravadin jossa oli isoja makkaroita, metsäsinillä täytetty perunanyytti, punajuuriterriiniä ja sinappikastiketta. Talon omaan valikoimaan kuuluu panimon monituinen olutvalikoima (joiden iso tuoppi on sitten se 1litra, että muistatte tulleenne varoitetuiksi!) joista läpi kulautin Honjaoluen sekä premiumin ja olin hyvin hyvin tyytyväinen.

"Virottaret ovat kyllä maineensa veroisia, täällä näkyy kauniia naisia!" Sanoi Ukkokulta ostoretkemme aikana, ihan vakavalla naamalla. Olin täysin samaa mieltä. Erityisesti ydin Tallinnassa kuljetaan kauniissa kengissä, hiukset laitettuja ja siistit talvitakit päällä. Siellä kuljeskellessaan tahtooitsekkin hiukan entrata itseään ja kurkistaa peilistä ohimennen onko silmät rähmässä ja tukka takussa, vaiko ei.. katsokaa nyt miten ihana luistimiakin ne myy!

aaaav! tuollaisissa luistimissa sitä varmaan kaatuukin sirommin!

Vaikka lomamatkaan kuului myös hemmottelua kylpylässä riitti meille pelkkä klassinen selkähieronta heti aamutuimaan. Kalevin Wellness Spa oli siis sekin mielyttävä ja rentouttava kokemus. Joskin olen siitä ihan varma että Ukkokulta hieroo minun kipeäitä hartioitani paljon paremmin, muta se kuulemma johtuu siitä että hän tietää jo missä minun kivettyneet keramiikkalihakseni piilottelevat.




Vielä kerran Hell hunt! Loman loppu lounaana paistettuja pelmenejä, hapankerma ja luultavasti ketsuppia (en syönnyt sitä) Toisella puolen pöytää kököttää miltei valmiit postikortit, porsaan kyljys sekä Hell Huntin oma siideri joka kelpasi matkaseurani makuun. Hän kun ei juo olutta, joten saa kerran jos toisenkin huomata miten siiderin juojia dissataan ravintoloissakautta euroopan. .. Hell hunt kuitenin korjasi tätä vajetta erittäin hyvin!

Viimeisenä kuva erityiskokeestani. Heini sanoi että matkakirjaki riittää aina Terry Prachetin "noitia maisemissa!" -kirja sillä tämä ultimate road-trip kuvaus viihdyttää niin bussissa, junassa kuin hotelissakin . Kokeilin, ja vaikka osaankin kirjan ulkoa aika hyvin nauratti se silti useam,an kerran. Kukapa ei voisi rakastaa kolmea noitaa jotka tekevät lento-laiva-kävely-matkan tutustuen ulkomaihin. Kuten hotelli Novacansieen, Siihen Härkäjuttu-juhlaan, bannanananaani-juotavaan (se tehdään hedelmistä, siinä tuskin edes on alkoholia!) Siihen Vihreään-Yrttijuomaan (uskokaa nyt, yrteistä mitään lääkettä väkevämpää voi tehdä!) hyvään gumboon, yöisiin hotellivieraisiin sekä satuihin. Huono puol kirjassa oli että sen osaan jo ulkoa, ja että se loppuu.

täytynee odottaa elokuvaa, jonka Heini on castannut valmiiksi, jos ketään sattuu kiinnostamaan!

Kaikin puolin hyvä matka. Kiitän ja lähden mieluusti uudestaankin!
Äitah!

I just FAKE it

Että väärennellen voittoon...

Huomatan nyt samantien että tästä postauksestani uupuu toistaiseksi kuva huikeasta lopputuloksesta, kunnes ehdin sen jostain käsiini saamaan, aiheena ovat kuitenkin Pyhäinjäännösväärennökset. (ja niiden tekeminen)

SCA:n Sydäntalvenjuhlan Tiede&taide kilpailussa aiheena oli kieroilu. Piti esitellä ja todistaa aidoksi jotain mitä keskiajalla on tehty, mutta mitä ei ehkä olisi ikinä pitänyt/kannattanut tehdä. Todisteeksi riitti ihan kuva tai teksti jossa asia mainitaan ja omatehty rekostruktio aiheesta.

Kilpailussa nähtiin esimerkiksi: huppu joka oli puettu päänpäälle poikittain koko muun kampaus-huivikeon päälle. Samaantapaan kuin vastahankaisin työkaveri porukasta taittaa tonttulakin päänpäälle siksi aikaa että saadaan pikkujoulujen yhteiskuva otettua.

Leonardo Da vincin piirustuksen perusteella tehty miekanterä jossa oli useampi väkänen ja kiemura kuin seitsiläisessä linkkuveitsessä, ja luultavasti Da vincin mielessä niillä kaikilla oli jokin anatomisesti verinen, sotkuinen ja hyvin ikävä tarkoitus.

Oli myös irrallinen ketunhäntä joka sidottiin miesten vaatetuksessa selkäpuolelle peittämään hosejen (pitkien takkiin suoraan solmittujen sukkien) ja takin väliin jäävää paljasta persrakoa. (englantilainen ratkaisu muutes, kuka tahansa muu olisi voinut edes harkita esim. alushousuja..)

Italialainen meikki, jossa kasvot olivat kalpeat kuin lakana, posket rusottivat ja huulet olivat punaiset, mutta jos meikattu olisi uskaltanut hän olisi myös nyppinyt pois silmäripsensä ja kulmakarvansa tehdäkseen meikistä täysin autenttisen, -karvattoman. (itse luulen että moisen meikin erikoisuuden taustalla on ollut hyvin vaalean blondin vaikutus, sellaisen kuutamoihoisen suomalaisen nassun josta silmäripsiä ja kulmakarvoja ei erota alle puolesta metristä kuin vastavaloon, moisen on täytynyt näyttää hätkähdyttävältä aikansa Saimi Nuosiaiselta, tummakulmaisten välimeren ihmisten keskellä. Ja kun samaa lookkia ei ole muuten saatu, on päätetty nyppiä kaikki pois, vaikka tuskin se samalta on näyttänyt.)




Ja sitten pääsen omaan asiaani:
Minä ja sisko Koo siirryimme taideväärennösten ja pyhäinjäännösten maailmaan.
Pyhäinjäännöskauppa oli keskiajalla hyvin, hyvin kannattavaa.
Pyhäinjäännös oli varsinainen Tohtori Doxleyn eliksiiri, se paransi sairaat, lohdutti syntisiä, suojeli onnettomuuksilta ja oli omistajalleen kultainen lippu taivaaseen. Kaikki tämä jopa ilman että syntiset edes ikinä näkivät itse jäännöstä saati koskettivat sitä! Pyhimysten maalliset jääneet näet säteilivät ylitsevuotavaa siunausta kuin Strenobyli.
...Tietenkin pyhäinjäännökset saattoivat aiheuttaa myös tauteja, sortaa rakennuksia ja iskea kuolleena maahan, mutta tekivät näin vain oikeuden nimissä! (esimerkiksi jos pyhäinjäännös joutui kerettiläisten käsiin, se siirettiin väärään kirkkoon, se otettiin esiin vääränä päivänä, jne.. mutta pyhäinjäännös teki kaiken tämän vain todistevvasti pahan, arvottoman ja syntisen ihmisen käsissä, - ja suojellakseen eloonjääneitä vielä suuremmilta harmeilta.)

Pyhäinjäännöksiä alkoi pulpahdella maailmaan jo varsin varhain keskiajalla. Ne olivat omiaan tuomaan pyhiinvaeltajia ja uusia kirstittyjä kirkkoihin, ja kartuttamaan samalla kirkkojen kassoja sekä taivaan valtakunnan kuulijoiden sanomaa. Aivan alkuun uskoisin pyhänjäännösten oleen pyhimyksiksi julistettujen ihmisten hauta- tai teloituspaikkoja, joissa ymmärrettävästi lepäsi hänen vertaan ja siunausta yllin kyllin.
Sittemmin luita alettiin kaivaa esiin, haudata uudelleen, jakaa ruumista osiin niin että pää haudattiin toisaalle kuin muu ruumis. Sitten jaettiinkin jo kokonaisia luurangon luita. Joita alettiin lopulta ihan kirkollisesti sahata pienemmiksi jotta kaikille riittäisi. (itse tahtoisin tietää tuliko luusahasta, jolla pyhimys pilkottiin, myös jotensakkin pyhä, ja missä moisia säilytetään.)

Pyhimyksiltä oli jäänyt myös paljon muuta tavaraa jälkensä tästä maalisesta vaelluksdesta, ja se kaikki riippui vallan siitä mitä ihmisten mielikuvitus keksi. Pyhä Madonna esimerksi on ollut hyvinkin vuotavaista lajia. Hänen rintamaitoaan, kyyneliään ja jopa verta, on väitetysti kerätty talteen pieniin pulloihin sinne sun tänne (samoin kuin maahan pudonneista pisaroista on kasvanut kokonainen herbaario partantavia kasveja.) ihmeelliseksi todistavat näiden pullojen sisällön se että tiettynä, oikeana päivänä, esimerkiksi kerran kuudessakymmenessä vuodessa, neste pullon sisällä muuttu juoksevaksi vaikka muutoin olisikin kuivunutta, tuhatvuotta vanhaa möhnää.
Opetuslasten hampaita, hiuksia ja vaatteenkappaleita löytyi myös runsainmitoin. Jeesuksen ristin kappaleita sanotaan riittävän kokonaisen kirkon rakennusaineksi asti. Jeesuksen käyttämä kalaverkkokin löytyi jostain, samoin kuin tähteitä leivän ja kalojen joukkoruokailuihmeestä, viiniä Kaanaan häistä, joku oli tainnut ottaa tähteet talteen myös viimeiseltä ehtoolliselta..

-Kaikkea tätä, ja vielä paljon enemmänkin löytyi ja katosi pitkin keskiaikaa ympäri Eurooppaa. Niitä annettiin lahjoiksi, niitä varastettiin, niitä ostettiin ja niistä käytiin raskaita kiistoja eri kaupunkivaltioden välillä. Sanomattakin on selvää että niitä myös väärenettiin. jo tuolloin kriitiset ihmiset kyselivät miten samasta pyhimyksestä saattoi löytä kaksi pääkalloa kahdessa eri kirkossa, tai miten eräällä pyhimyksellä ilmeni lopulta löytyvän kolme kokonaista käsivartta, kaikki yhtä pyhiä. Kukaan ei kuitenkaan kuullennut heitä.

Itse päädyimme tekemään useamman pyhäinjäännöksen kerralla. Tarkoituksemme oli kokeilla myös käärinliinan valmistusta esim, värjäämällä pikkusiskomme hennalla ja käärivämme hänet sitten pellavaan, mutta aika ei riittänyt.

Itse keskityin tekemään mahdollisimman kauniin pikku rasian johon voisin sulloa jonkin luun kappaleen. Pahaksi onneksi Pyhäinjääännösten säilytyslippaat ovat kokeneet todellisen tuunaus-vyöryn. Yhtään keskiaikaista lipasta ei ollut jätetty parantelematta seuraavilla vuosisadoilla edes hiukan (lue: kultauksin, jalokivin muine vaatimattomine pikku lisäyksineen) tai no oli, muutama jo alunperin ylilyöty yllätys kuten kultainen ihmiskädenuotoinen rasia, sekä vaatimaton, jättimäiskokoinen, kultainen risti.

Ostin tiimarista pikkuisen puurasian ja maalasin siihen pienoismallimaaleilla enkeleitä sekä Pyhän Laurentiuksen halstarilla kärsimässä. Liimasin päälle sisko Koon testamenttaamia 80-luvun rihkamakorvakorujen timangi-kiemuroita sekä helmiä. Päällystin rasian sisältä ensin silkillä ja sitten liimasin vielä joukkoon samettikankaan kultahelmikoristuksin. Pyhimyksen luun hankin lopulta citymarketin herkkutiskiltä, se oli grilliporsaan kylkeä, kohtalaisen hyvin käristetty. olin päättänyt jo varhain että vain luun piti näyttää vanhalta ja kärsineeltä, kun taas rasia, keskiajalla kun oltaisiin, saisi olla uusi. Multaan hautaaminen, kettigeillä mäiskiminen ja hapoilla töhriminen sai jäädä sikseen.

-Ja kuka olikaan esikuvani?
Siskoni puolestaan irrotti apteekin mainosavaimenperäsä killuneen irtosilmän parempaan talteen ja asetteli mollukan kauniiseen rasiaan. Silmän nimesimme Pyhän Lucian silmäöksi, sillä onneton pyhimys sai atribuutikseen kaksi lauasella mollottavaa silmää, omien menetettyjensä muistoksi. (hyvin ymmärretävästä syystä tätä atribuuttia näkee harvemmin 13.12 järjestetytävissä kekkereissä.)

Lauantaiaamuna, kolmen tunnin yöunien kera tehtailin vielä aidohkon aitoustodistuksen joita ilman yksikään pyhäinjäännös ei päässyt Euroopassa kylää kauemmas. Kirjoitin sen osaksi saksaksi ja osaksi suomeksi. (en siis latinaksi, mikä olisi ollut tosi hienoa) Ja jos FB-kaveriani on uskominen, ainakin saksaksi emme valehdelleet; lause nimittäin olki suurinpiirtein tämä: Esine jonka näet on aito, se on niin aito kuin näet.

Näyttelyssä paras valittiin yleisöäänestyksellä, ja tuomaristo muistutti että omaakin työtä sai äänestää, ja äänestää sai vaikka useamman kerran! Ja iloksemme voimme todetta että saimme myös väärentämiemme äänien lisäksi ihan oikeasti eniten ääniä tässä kilpailussa!

Palkonnoksi saimme pikkuisen pullon ruusunlehtilikööriä joka on maustettu hunajalla.. ja pikku tilkalla koiruohoa. Muuta myrkyllistä siinä ei kuulemma kuitenkaan ole kuin etanoli...Ihan oikein meille.

Kissakoti Kattilan puolesta

Kuulin (tai siis luin) aamulla Kissakoti Kattilaa koskevan uutisen.
Kissakoti Kattila on löytökoti eksyneille kisuleille. Siellä haisee kissoilta, väki on vapaaehtoista ja kissoja on enemän kuin Napoleonin helvetissä (joka tarinoiden mukaan pelkäsi erityisesti kissoja).

Kissakoti Kattilassa pidetään kuitenkin aivan erityisen hyvää huolta löydökeistä. Jokainen käy lääkärintarkastuksessa, uudet löydökit pidetään ensin eristyksessä muista, eläimet leikataan myös, jos niitä ei ole vielä leikattu. Rokotetaan, ja hoidetaan kaikinpuolin.

Tässä nyt lainaus Kaupunkiuutisten artikkelista. http://epaper.kaupunkiuutiset.com/products/KUT-2010-02-20/index.htm

"Löytöeläinten hoito kilpailutetaan

Karkailevat kissat käyvät kaupungille kalliiksi

Juho Peltoniemi

Hämeenlinnan kaupunki kilpailuttaa talteen otettujen löytyöeläinten hoidon. Kaupunki on aiemmin maksanut korvausta löytöeläinten hoidosta 30 päivän ajan, mutta jatkossa hoidosta maksetaan lain vaatimalta vähimmäisajalta, eli 15 päivän ajan.
Syynä muutokseen on säästöjen hakeminen ja käytäntöjen yhtenäistäminen.
– Meillä on ollut huomattavan suuret kustannukset löytöeläimistä verrattuna muihin kaupunkeihin, perustelee yhdyskunnan ja ympäristön vastuualueen tilaajajohtaja Päivi Saloranta.
Kaupungin kulut löytöeläinten hoitamisesta ovat olleet jopa 3000-4000 euroa kuukaudessa.
– Esimerkiksi kissasta maksetaan viiden euron päivittäinen korvaus. Tänä päivänä millään sektorilla ei ole varaa maksaa ylimääräistä.

Löytöeläinyhdistys huolissaan

Löytöeläinten hoitajille päätös korvausajan lyhentämisestä on huono uutinen.
Hämeenlinnassa on kaikkiaan puolenkymmentä löytöeläimiä vastaanottavaa tahoa. Kissakoti Kattilaa ylläpitävän Hämeenlinnan kissojen ystävät ry:n puheenjohtaja Sonia Lehto sanoo korvausajan lyhentymisen vaarantavan keskuksen toiminnan.
– Uutta rahoitusta tarvitaan kipeästi, vaikka voittaisimmekin tarjouskilpailun. Toimintamme on uhattuna, eikä voi ilman uutta rahoitusta jatkua nykyisen kaltaisena, Lehto sanoo. Kissakoti Kattilassa on hoidossa jatkuvasti 40-100 kissaa.
Lehto sanoo, että löytöeläinten lopettamista 15 päivän jälkeen, mikäli omistaja ei ole tullut noutamaan lemmikkiään, ei edes harkita.
– Olemme 15 vuotta toimineet periaatteella, että tervettä eläintä ei lopeteta. Koko toimintamme perustuu tähän ajatukseen.
Tarjouskilpailu jatkuu ensi maanantaihin asti ja päätös sopimuksen saajista tehdään maaliskuun aikana."


Iso EI ! tälle suunnitelmalle!
Jos oma kattini katoaisi, toivoisin mitä suurimmin että se pääsisi turvaan ja tulisi löydetyksi juuri Kissakoti Kattilaan. Toinen kattimme on Kattilan poikia, ja vaikkei selvästikkään ole mikään ydinfyysikko, niin erittäin erittäin rakastettava elukka.

Nyt kaikki tukemaan kissakoti Kattilaa!
http://www.kissakotikattila.net/

Zen ja kodinhoito

Zen ja kodinhoito




Kun elämässäni iskee hermostuttavia ja vaikeita kausia pakenen yleenä kodinhoidon ääreen. Siinä ei ole sinällään mitään täysin poikkevaa, sillä tavallisestihan minä teen kotityöt perheessämme, ja pidän siitä aivan erityisesti.
Mutta kriisiajat vaativat myös erityisiä kodinhoidon tehtäviä.
Sellaisia kuten:
-vaatekaapin inventaario
-ullakkokomeron suursiivous
- eteiskomeron siivous
- puutarhapolun kanttaaminen
- keittiön muovirasiaratsia
- työpyödän paperipinon lajittelu ja mapitus.
- askartelutarvikkeiden kerääminen yhteen ja lajittelu kohteittain laatikoihin.
- parvekkeen siivous ja uudelleen järjestely
- mattopyykki
- vanhojen vaatteiden korjaus/värjäy/matonkuteeksileikkaus
- käsilaukun siivoaminen
- kierrätysroskien (metalli, lasi, vanhat paristot, pantittomat pullot, vanhat lumput ja jätepahvi) vieminen kierrätyspisteeseen.

Yleensä tälläinen tekeminen siiretään sinne Joskus-päivään, ja vaatii kunnon tarmonpuuskan ja pikkuisen pakon jotta asian saisi tehtyä. Isännöitsijän vierailu on kuulemma aika hyvä syy.
Ihmismieltä kuulemma rauhoittaa kun saa epäjärjestyksen vallitessa luotua järjstyksen edes johonkin, siksi ihmiset myös keräävät harvinaisuuksia ja lajittelevat niitä, jokin järjestys tuo rauhaa.
Kuva täältä:www.ericofon.com/collection/collection1.jpg

Itse saavutan aina jonkinlaisen tyydytyksen ja rauhan saatuani jonkin tälläisen urakan tehtyä.

www.kultutarkisto.utu.fi/.../index/IMG_0771.jpg (kuva täältä)

Tutkivaa kokeilua keskiajan astioista..

Muutaman viime päivän olen tutkinut ja kokeillut tudor- ja renesanssiajan kannujen koristeluja ja muotoilua oman työpöytäni ääressä. Mieheni toi minulle tukkurilta savea, ja vaikka polttamiset ja lasitukset täytyykin sumplia monimutkaisesti toisten uuneilla, on minulla ollut oikein mukavaa.

Rakensin kannuni käsin makkaratekniikalla, mikä tekee esineistä painavampia ja paksumpia kuin dreijaten tehdyt, ajankäytöllisestikkään käsinrakentaminen ei ole yhtä tehokasta kuin dreijaten (ajassa jossa valmistin yhden kannun olisin varmaankin dreijannut kolme) mutta käsinrakennus antaa mukavasti työskentelyvaraa.

Vaikka koitinkin rajata etsimäni tiedon ja sen "täydellisen kannun" ulkonöän 1450-1600-luvun euroopan ajalle huomasin sen hiukan hankalaksi ja vähän tylsäksisikin, ohessa syitä miksi.
Esineiden taustamateriaalina käytin opiskeluaikojen muistiinpanojani, internetin kuvahakua ja englannin opintomatkaani (jolloin tuli työskenneltyä pelkästään traditionaalisten työskentelytapojen ja perinteisten astiamallien parissa). Kuvahaun kanssa pell.. leikkiessäni huomasin seuraavaa a) miten sama peruskannu on pysynyt liki muuttumattomana halkikeskiajan, b) miten vaikeaa tämän vuoksi esineiden ajoittaminen voi olla, c) miten esineet on helpompi jakaa keskiajan aikana aluellisiin tyylisuuntiin kuin aikajanoihin, d) miten paljon engelsmannien keramiikaa oikeasti onkaan museoissa esillä. (ja e) miten epäluotettava internetin kuvahaku onkaan, sama kuva pullahteli esiin eri aikakausista puhuttaessa ja kerran jo löytämäni "hyvät" sivut saattoivat hävitä kuukelista ikipäiviksi vessatauon ja teenkeiton aikana. prkl!kirjat eivät ole aina sen parempia)


Rakentelin parin päivän sisällä kahta eri perusesinettä; ns. pilgrim-pulloa sekä isohkoa kannua. käytin rakentamiseeni hyvälaatuista kivitavaraa, kahta eri laatua. ns. espanjansavea joka on väriltää hyvin tummaa ja koostumukseltaa karkeaa (sisältää paljon karheaa täyteainetta, ja siten vastaa oikestaan savia joita pohjoismaissa uskotaan käytetyn keskiajalla) ja jonka toivon jäävän väriltään lämpimäksi myös lasituspolton jälkeen (kuten tudor-kannut kuvien perusteella ovat)
Sekä erittäin hyvää ja sileää kivitavaraa (jollaista tuskin keskiajalla tunnettiin mutta jokunn potteri näki siitä varmasti märkiä unia) josta on mukava muovailla ja joka toivonmukaan kestää hyvin myös hiukan ohuempiseinäisiä rakentelujani.

Koristeluja ajanmukaan ovat erillaiset raape-kuviot, pintaan istutetut "helmet", astiaan painellut leimakuviot tai simpukankuoren jäljet (epäilen kissan nyysineen koristelusimpukkani työpöydältä omiin leikkeihinsä kska en löydä sitä mistään) ns. partamies-kuvionti sekä kasviaiheet. Partamiestä en vielä ole yrittänyt tehdä, sillä en jotenkin pidä "naamailevista" esineistä, tarvitseeko kaikella olla silmät?

Itse kiinnitin kuvien perusteella huomiota myös kannujen nokkaan ja kahvaan. Useisa (englantilaisissa, kuinkas muuten) kannuissa on hyvin selkeästi tunnistteva kaatonokka jonka minä olen nimennyt "lyhyeksi nokaksi", vähän niikuin kolme sormea olisi nipistänyt mukin reunaa ja tehnyt siihen nokan. Käsinrakentelussa on kuitenkin se hyvä puoli että nokkaakin pääsee kokeilemaan parikin kertaa, jos nimittäin jaksaa rakentaa suuaukon aina uudestaan, kuten minä. Parin kokeilun jälkeen tulin siihen tulokseen että tudor-kannussa täytyy olla lyhyt nokka.
Kahvana taas kuvissa esiintyi ns. devonilainen kahva. Dvonilasesta kahvastta olen saattanut mainita enenkin sillä juuri tämä, yksinkertainen ja tiiviisti astian seinämästä lähtevä kahva tyyppi oli koetinkivenäni opintomatkallani. Ny'in devonilaista kahvaa itseni näännyksiin pitkän viikon (siis pelkkiä kahvoja) kunnes hyväksyimme sen etten ehkä opi mokomaa.
Suosin astioissani enemmän pohjoismaissa käytettyä valmiiksi "lypsettyä" kahvaa joka istutetaan esineeseen hiukan toisin kuin devonilainen.
Näissä kannuissani kahvat ovat silmääni lopulta hiukan liian ohuita, mutta olkoot nyt tämän kerran..


Keskellä kuvaa olevaaa kannua koitin koristella enemmän renesanssin henkeen kaivertamalla siihen kerroksia. Kokeilin jopa kukkais-aiheista kaiverruskoristelua joka olisi tarkoitus kuultaa lasitteen alta, mutta saahan nyt nähdä. ensimmäiseksi kokeilluksi kuva on ansaitusti vastavaloon.

Seuraava vaihe on esineiden kuivuminen, sen aikana voin vielä mukavasti silotella sineiden pintoja ja erityisesti sisäpuolia, sekä toivoa tteivät astiat kuivuessaan halkeile!

Lopullisena värinä näille olisi tarkoitus olla vihreää, sinistä ja ruskeaa.
Toivotaan että onnistuvat.