"Halutaan töihin puuhakas siivooja"

Tämä otsikko sattui silmääni kun tutkin päivän työnhakumahdollisuuksia. Se jotenkin alkoi vaivaamaan "puuhakas". Puuhakas on minusta ihminen joka tekee hiukan sitä sun tätä pitkin päivää, hymyilee ja hyräilee ja lojuu sohvalla kun lepohetki koittaa, sanalla sanoen puuhastelee pitkin päivää. Ammatikseen siivoava uhminen ei niin tee, ei ainakaan työpaikallaan.

Lähdin silkasta uteliaisuudesta tutkimaan millä muilla adjektiiveillä meitä siivoustöihin kutsutaan, löysin ahkeran, reippaan, vastuuntuntoisen, luotettavan, autoilevan sekä tehokkaan, mutta myös toimeliaan, joustavan, pirteän, iloisen ja tuon puuhakkaan. MIKSI!?

Jos työntekijäksi löytyy ammattitaitoinen ja kokenut siivooja jääkö hän nuolemaan työnhaussa näppejään koska eil ole tarpeksi pirteä tai iloinen? Saako töissä huomatuksen jos ei ole kyllin puuhakas?
-Voin sanoa että saa, kerran menneisyydessäni siivosin tovin hotellialalla jossa saatiin säännöllisiä muistuksia siitä kuinka hotelliketjun asiakkaat valittivat, siitä etteivät tämän siivousliikeen työntekijät hymyilleet iloisesti.
Minusta tämä oli hyvin epäreilua, töissä juostiin kirjaimellisesti moppi hampaissa jotta olisi ehditty kaikialle ajoissa ja saastu puhdasta aikaan. Työporukan yhteishenki oli tipotiessään ja hotellihenkilökunta ei viitsinyt opetella siivoojien nimiä edes puolessa vuodessa vaan olit ikuisesti "hei sinä siellä!/hei se siivoojatyyppi siellä!". Hymyilin kyllä, mutta en korvasta korvaan, sitten lakkasin hymyilemästä ja lopetin työt.

Olen huomannut että ainakin osa samoista adjentiiveistä esiintyvät myös tarjoilijoiden, aulapalveluhenkilöiden sekä osa-aikamyyjien työilmoituksissa. Kaikkialla tahdotaan samaa: nopeaa, luottevaa, reipasta ihmistä jollei ei tarvitse kokoajan toistaa työohjeita ja joka ei telo itseään portaikoissa tai kolhi ikkunoita säpäleiksi.
Minusta se pirteys ja iloisuus saa tulla sitten työn myötä, ei etukäteen. Hyvässä työssä hymyillään ja ollaan ylpeitä omista saavutuksista, myös siivoojana. Huonossa työssä käsketään kirjallisesti hymyilemään.

Vaadin kuitenkin tasa-arvoa tähän juttuun.
Koska Puuhakkaat Siivoustyöt ja Pirteät Kassatoimet tuskin loppuvat miltä ihan heti vaadin että sama yyli leviää muuallekin. Haluan nähdä:
- Touhukas insinööri saa paikan
- Halutaan töihin hilpeä lääkäri
- Hyväntuulinen verkkoasentaja saa töitä
- Paikka avoinna puuhakkaalle kigurgille
- Näpsäkkä ylempi toimihenkilö/apulaisjohtaja palkataan

Näitä odotellen.

Tänään olen hiukan vanhempi,- ja paljon lihavampi!

Kävin eilen työterveyslääkärillä koska nilkkaani särkee, ja raahustetta ympäri työpaikkaani viikon verran yleensä särky on siirtynyt jo nilkasta polveen ja kutitellut jo lonkkaakin siihen malliin että kohta koskee sinnekkin.
Lääkäri on hyvin asiansa osaava rouva joka päätyi hoitamaan oireiden sijaan kivun syytä.
Niitä on kolme asiaa: Todella huonot työkengät, Ylipaino, Tulehdus.

Olen oppinut vuosien saatossa rakastamaan kehoni möykkyjä ja kurveja, ja myönnän että olen ollut jopa salaisesti ylpeä kun ohitseni on kipsuttanut samanikäinen mutta rinnaton ja lanteeton typykkä. Olen tiennyt että minulla on sitä jotakin... Ja kyllä, olen myös tiennyt että sitä jotakin on kertynyt myös hiukan enemmän kuin oli tarkoitus, mutta mitä sitä suremaan jos ei surua ole?

Jo keväällä aloitimme ruokaremontin kun ukkokullan työterveyslääkäri tätä suositeli. Pettymykseni lääkärivieraillulla olikin suuri juuri siksi että vaaka ei hypännyt uuteen kymmenlukuun vaan liikahti vain kaksi kiloa alemmas. Mitä hittoa?!


Eilen iltapäivällä tunsin rakastavani kehoani hiukan vähemmän kuin ennen, vielä illallakin kiukuttelin itseleni siitä miten tätä se nyt on koko loppuikäni: Lääkäri toisensa jälkeen aloittaa asiansa saoilla "tota painoa pitäisi nyt pudottaa..."
Liityn siis osaksi niitä epätyytyväisiä naisia jotka murehtivat syömisiään ja liikuntaa enemmän kuin muita asioita. Puhtaasti pilaavat elämänsä!

Kyllä, ruokavalio, laihdutus ja terveet elintavat lisäävät elinvuosiani ja ilman erillaisia elintasosairauksia olen varmasti onnellisempi viisikymppinen. Mutta juuri ruuasta, liikumisesta ja laihuudesta papattavat ja sitä ihannoivat rimpulanlaihat teinitytöt ja ruokarajoitteinen teini-iän poikaystäväni pilasivat minulta jo kaksikymppisyyteni. Pitääkö niiden saada hallita elämääni vielä toiset vuosikymmenet ja olla vielä jotenkin oikeassa?!

Aijon todistaa itselleni että kolmella periaatteellani pääsen tässä eteenpäin. Nämä periaatteet loin itselleni jo vuosia sitten. 1. Terveellinen ruoka maistuu ja näytää hyvältä. 2. Älä hanki kotiisi vaakaa jos tahdot olla onnellinen, myös kylpyhuoneessasi. 3. Älä hanki itsepetosta! (älä osta pieniä tai puristavia vaatteita uskoen että mahdut niihin viikon päästä, älä lainaa laihdutusopasta joka lupaa tuloksia viikossa, Älä osta kuntosalikorttia vain siksi että kaikilla muillakin jo on. jne)
Sekä bonusääntö: jos et ole onnellinen pullukkana, tuskin olet sen onnellisempi kiloa paria kevyempänä, ja tälle asialle voit tehdä jotain.

Sitten niihin kenkiin. Lääkärini mukaan se että olen lätystellyt kumisaappaissa joka ilta (osana työtä) on pahasta. Kumisaappaat työkenkinä ovat huonot. Hyvässä kengässä on korko!
Tämä julistus onkin syytä muistaa jatkossa. Ei enää littana-kenkiä vaan korotettuja jalkaholvia tukevia tossuja ja kunnon pohjallisia. Hyvä! Hyvän ryhdin kanssa kaikki on helpompaa ja paras ryhti syntyy korkokengän kanssa. Aivan ultimate-siro-sipsutus popoja tuskin hankin, mutta oikein hyvän kävelynkengät ovat nyt hakusessa.

Hirveitä korkokenkiä, ja todisteita siitä mitä ei pidä pukea päälleen löytyy täältä:
http://ifshoescouldkill.com/



(Mikäli kunnollista painonpudotusta ei talveen tulessa ole aloitettu saatan harkita sen vaa'an hankkimista... ehkä )

Ei täällä mitään taiteilla! Ulos siitä!

(kamerassa lojuu kuvia pariinkin päivitykseen mutta on niin kuuma.. siksipä päivitän vain pikku purnutuksen tulöevaisuuteeni liittyvstä asiasta.)

Tiedättekö mikä näyttää olevan minun elämässäni se uhanalaisin rakennus? Se ei ole kyläkoulu, lähikirjasto, kivijalkakauppa eikä terveyskeskus. Ei asiamiesposti eikä edes lähipubin terassi (vaikka kaikki nämä tunutvat katoavan ihmisten läheltä aivan liian nopeasti). Minun nenäni edestä on joko viety, tai ainakin uhattu viedä liki asuinkelvoton, tyhjyttään kumiseva röttelö: vanha kasarmi tai tiilinen tehdasrakennus.

ts. Työhuoneeni, ja monien muiden työhuoneet.

Asuessani Savonlinnassa lukioaikoina en aivan tarkkaan muista oliko sielläkin ateljee-pula, mutta muutamasta galleriarakennuksesta muistaakseni väännettiin kyllä kättä.

Hämeenlinnassa pääsin jo ihan itse seuraamaan miten ensin kouluni irtaimistoa palloteltiin ensin puheissa ja sitten konkreettisesti kaupungin puolelta toiselle, eikä muutto itsessään ollut kuulemma edes ensimmäinen.
Sitten toimin hetken Poltinahon taidekasarmilla alivuokralaisena, ja sain vähintään kerran parissa kuukaudessa muistutuksen joltakulta toiselta asukkaalta siitä miten "kohta se häätö tulee tähänki torppaan!"

Porvoossa olessani kuulin aina vierailuilla juttuja siitä miten Taidetehtaan kiinteistöön kohta iskee häätö, ja mihin siitä sitten joudutaan... Muutettuani Porvoseen en edes yrittänyt etsiä työhuonetta sillä Taidetehdas oli jo suljettu, ja kansalaisopistonkurssini taidegrafiikan parissa sai häädön ennen joululomaa silloisesta rakennuksestaan.

.. Ja nyt olen sittn muutamassa Turkuun ja... yllätys-yllätys kohtasin asiaa tutkiessani tämän www.verstas.vuodatus.net ja tämän www.facebook.com/group.php?v=wall&gid=7746395916

Kaikissa tapauksissa tarina on aika sama. On kiinteistö joka ei enää käytetä sen alkuperäiseen tarkoitukseensa. On taiteilija-käsityöläisryhmittymä jotka päivätyönsä ja muunelämänsä ohessa saavat ympäripuhuttua jokusen kaupungin virkamiehen suostumaan siihen että ko. tilan saa vuokrata porukalle suht. halpaan hintaan. Vuokran lisäksi tarvittavat remontit, kiinteistön normalin ylläpidon, ja joskus jopa jätehuollon, vuokralaiset hoitavat itse. Tehdään talkoota, tehdään kolehtia. Riidellään joskus oikein kunnolla.
Sitten tulee ensin joku tarkastaja joka valittaa kiinteistön kunnosta ja epäilee että home/vesivahinko/esteetön liikkuvuus on vaaraksi kiinteistölle.
(- Jos tilassa ei näitä ole alkavat urheiluseurat ja kiinteistönperinneharrastajat kysellä koska he saavat muuttaa taloon myös ja kaupunki joutuu arpomaan seuraavat vuokralaiset, mutta tätä onneksi käy harvemmin)

... monien mutkien ja kommellusten jälkeen kiinteistön ympärillä oleva maapala havaitaan kelvolliseksi, se kaavoitetaan ja aletaan suunnitella uutta. Vuokralaiset jotka ovat "ahkeroineet ja pitäneet kiinteistöstä hyvää huolta sekä tunoneet väriä ja iloa naapurustoon" (kuten paikallislehti sanoo" tai " päästäneet paikat rempalleen, saaneet toistuvia huomautuksia jätteenvarastoinnista sekä paloturvallisuuden laiminlyönnistä ja valvottaneet muita" (kuten kiukkuinen yleisönosasto sanoo) saavat muuttokehoituksista viimeisen ja talo pitää tyhjentää.

Tässä vaiheessa ensimmäinen sukupolvi vuokralaisia ja aktiiveja on jo väsynyt ja muuttanut pois. Jäjelle jääneet koittavat löytää uutta toimitilaa ja osa muuttaa vähin äänin naapureiden autotalliin, asunnon vierashuoneisiin jne. Yhteisö hajoaa ja on syntyy katkeruutta.

Sitten jos hyvin käy, sytytetään valot uuteen vanhaan röttelöön jonka portaikoissa hilseilee maali ja parkkipaikka on pelkkä sorapläntti keskellä pusikkoa. Hetken aikaa on toivoa, sillä vuokrasopimus on halpa ja vuokra-aikaa "ainakin pari kolme vuotta."

***

Että semmoinen noidankehä. Sen sijaan että Hämeenlinnassa, Porvoossa Tai Turussa oltaisiin valmiita sumaan yhden -kahden vanhan rakennuksen jäädä niille sijoilleen ja antaa ympärille kehittyä se osaava ja kiinnostava kultturiympäristön laitetaan kulttuuriväki raahaamaan omaisuuttaa ja odsaamistaan milloin mihinkin kuin evakkoväki ainakin.

Perustelu sille että taideväki vuokralaisena on huonosti kannattavaa on paljastunut minulle valheeksi: niin ovat kaikki muutkin. Nyt uuden laman aikana ovat isot ja pienet kiinteistöfirmat saanet kaikki kokea samaa: kyykytystä. Vuokria on jouduttu laskemaan alemmas tai se-ja-se yritys on lähtenyt lätkimään.
(Taideryhmät eivät ole tätä juuri tehneet sillä vuokra on jo valmiiksi puhuttu ja häätökorttia vilautetaan joka kerta jos vastaan aletaan pukisemaan.)

Toisinaan mietin kuinka tappiollista toimintaa on antaa moisen joukon loisia jossakin käytöstä poistetuissa rakennuksessa. Mutta tapaus Porvoo selitti minulle ettei siellä ihan tuottamattomia olla. Osuuskunnat ja yrityiset tekijät jotka harjoittavat toimintaa ammattimaisesti maksavat veroja, tekijät ostavat myös materiaalinsa, kuljetuspalvelut, vartioinnin paikallisista palvelun tarjojilta. Aktiivinen toiminta tarjoaa työharjoittelupaikkoja, jopa pätkätöitä, ainakin samoissa määrin kuin jokunen muu paikallinen työnantaja.
Nekin jotka ovat liikkeellä harrastuspohjalta, tai yhdistyksinä kuluttavat palveluja ja maksavat vähintäänkin vuokraa siinä missä muutkin.
Kun vielä mietitään että kyseiset vuokralaiset ylläpitävät yleensä itse kiinteistön peruskuntoa varsin hyvinkin (Hämeenlinnassa tiedän että Taidekasarmilla ihmiset uusivat itse ikkunoiden tiivisteitä ja huolehtivat kovilla pakkasilla etteivät putke jäädy loma-viikonlopuinakaan) en pitäisi taideyhteisöä kaikkein vastenmelisimpänä asukkaana.

Lisäksi jos käsityöläisille- ja taiteilijoille järjestetään kelvollinen ja turvallinen työskentelypaikka säästyvät niin monet naapurit! Ei enää maalinkäryä käytävissä, ei rälläkän rätinää viikonloppuisin, ei savenpölyä ja rautaoksidatahroja kellarissa, kangaspuut eivät paukuta. Ompelukoneet hiljenevät ennen kahdeksaa. (Puhumattakaan siitä miten punaviinin ja kynttilöiden vaaralinen kombinaatio ei enää valvotaisännöitsijää puutalo-osakekompelksissa.)
... mielenterveyspalvelutkin säästävät jokuen lantin. Mutta siitä lisää joku toinen kerta.
***

Öhöm. Jos joku nyt tietää työtilan/työhuoeen vapautuvan Turussa, ilmoitelkaa siitä minulle!
Ja liittykää tukemaan näitä taideyhteisöjä, käykää avoimissa ovissa, käykää näyttelyissä. Laskekaa huoneisii jäätävän syvä hiljaisuus kun joku alkaa vaatia taidekasarmien tonttitilaa usio käyttöön. Puhukaa taiteen ja tekemisen puolesta!