Vuosi kirjojeni kanssa

 Törmäsin naamakirjassa viimeisimpään villitykseen, siis jopa uudempaan kun "Mikä Keskimaan Hahmo Olet?"-visailuun, jonka itse ratkoin vasta pieni tovi sitten (yllätyksettömästi, olen hobitti).  Pyydettiin listaamaan 10 kirjaa jotka ovat olleet sinulle tärkeitä, miettimättä asiaa kuitenkaan liian kauan (naamakirjassa kun  mikään ei saisi kestää kauan), eli oikeasti otsikko olisi kuulunut kuulua "10 kirjaa jotka nyt vaan tulivat mieleesi just nyt."
Koska luen niin paljon, olisi 10 kirjan listaaminen, edes kuvitteellisesti johonkin järjestykseen, minulle yhtä vaikeaa kuin päättää  nopeasti mitä sormeani en tulisi kaipaamaan.
Päätin miettiä hetken kirjoja tältä vuodelta,  listata niistä kymmenen jotka nyt ensiksi tulevat mieleeni, sitten eksyin jo muistelemaan mitä olen milloinkin tätä vuonna lukenut.. ja lopulta päädyin kokoamaan ylös mitä kirjoja todennäköisesti kahlasin läpi tänä vuonna.

Eli tämän vuoden kirjasatoani, noin kuukauden mukaan luetteloituna, tai ainakin sinne päin.

Tammikuu
- Luin läpi joululahjakirjojamme, joissa kärkeen kiilasivat  omat ostokseni: Stephen Fryn omaelämänkerta englanniksi, sekä Monty Pythonin elämänkertapokkari, suomeksi.
Erityisesti Fryn kirjasta nautin mitä suurimassa määrin ja olin suorastaan närkästynyt kun se lopulta loppui, luonnollisesti kesken. Fryn ja Pythonin lukeminen miltei peräperään oli kannattava kombo, sillä Fry selittää omassa kirjassaan laveasti yliopisto-opiskelijoiden varieteeperinteestä, kesäisistä teatterikiertueista, sekä siitä miten vaikeaa/helppoa on välillä saada jalka oven väliin alalla jonne on kävellyt hassusti jo suuri joukko muitakin saman koulukunnan kasvatteja. Samoista aiheista Pythonin puhuvat moniäänisesti, mielestäni hiukan kiirehtien, sillä Pythonit alkoivat paiskia hommia Pythoneina vasta yliopistojekkujen jälkeen, - joten ketä ne koulupoikien  asiat oikeasti kiinnostavat?
Tammikuussa makustelin myös Kathryn Stockettin Piiat-kirjan pokkarilaitosta,  ja kuuntelin äänikirjana Mika Waltarin Johannes Angelosta, joka on minulla edelleen kesken sillä kirja on aika paatoksellinen.

Helmikuu
Kälyltä sain joululahjaksi Pirkko Koskenkylän esikoisen Pohjantuuli, jossa kahden työläistytön elämäntarina  kulkee läpi Suomen autonomian ajan ja itsenäistymisen alun melskeissä, ympärillä palavat kaupungit ja  aatteet, talvisin nähdään nälkään ja henkilögalleriassa esitellään mm. Finlasonin tehtaan työväkeä, kirjailija Z. Topelius, Minna Canth ja piipahdetaanpa sitä Hämeenlinnassakin naisasialiikkeen kahvikupposella Rouva Frederika Wetterhoffin Työkoulussakin. Alkupuolella pidin kurjaa hiukan kankeana ja tyttökirjamaisena, mutta sitä mukaa kun kirjan tytönpirpanat saivat ikää ja kokemusta, sai itse tarinakin lisää ruista hihaansa ja luita korsettiinsa ja loppujen lopuksi taisin tätä kirjaa suositella muillekin luettavaksi.

Maaliskuu
Maaliskuussa podin kaukokaipuuta Eurooppaan, kiitos Pariisin tehdyn lomamatkan, ja janosin pitkiä hyviä kirjoja.  Lomapokkariksi ostin Jonh Boynen "Tarkoin vartioidun talon", jonka saa hakea minulta jos tahtoo, kirjaa on luettu ensimmäiset 100 sivua harppoen lentokoneessa.. ei tämä nyt vaan kiinnostanut. Toisena lomapokkarinani kuljetin Axel Madsenin "Coco Chanel" elämänkertaa, vaikka kirja tuntui paikoin puolueelliselta, erityisesti vanhemman Cocon tapa kohdella henkilökuntaansa ja mallejaan vaikuttaa aika tyrannimaiselta joten miksi hän olisi ollut nuorena yrittäjänä yhtään sen helpompi mamma? Pidin kirjaa kuitenkin kelpo pokkarina ja hyvänä elämänkertana.
Samoihin aikoihin jännitin miten käy  Daphne Kalotayn "Bolshoin perhosessa," lopuksi viihdyin Harpo Marxin elämänkerran  "Harpo Puhuu!" kanssa pitkään ja hartaasti.  Pariisista raahasin myös mukanani ihanan pukukirjan Fashioning Fashion (Delmonico & Prestel) joka oli koottu samannimisestä muotinäyttelystä 1700-1915 välisen ajan laatuvaatteista. -Voi pojat, mitä kuvaherkkuja tämä kirja pitää sisällään!
Toinen kevätalven herkkukirja on joululahjaksi puolisoltani saamani "Storybook of Helsinki and Beoynd" (Cody Douglas Orec, Octavian Balea) ihana valokuvakirja Helsingin jugend-taloista, rappukäytävistä, ikkunaerkkereistä ja vaikka mistä..
Pariisiin tuliaisena toin myös hauskan sarjakuvan Penelope Bagieun "Ma vie est tout á fait fascinante", sanaakaan ranskaa en toki ymmärrä, mutta tyttönä ymmärrän kyllä mitä mahtavat olla "Ikea Probleema" (piti ostaa VAIN yksi lamppu ja jatkojohto) , "odottamaton abba-moment lähikaupassa" (lauloit sen sitten ääneen!) sekä vanha suosikkini "hyvä jumala, sielläkö se punainen sukka olikin!" (ex-valkopyykki)

Huhtikuu
Huhtikuussa (okei, en muista oliko se huhti- vai toukokuu, mutta kuka muu sen muka muistaa?!) aloin taas ahmimaan fantasiakirjoja pitkästä aikaa, kevättalven flunssakaudella kävin Tylypahkassa kääntymässä lukemalla kaikki Harry Potterit putkeen,  ja jouduin toteamaan ettei lähikirjastostamme saa ilman jonotusta Hobbin "salamurhaajan oppipojan"-sarjan kirjoista kuin ensimmäisen osan.
Lainasin Katherine Pancolin "Krokotiilin keltaiset silmät" vähän möksötystuulella valmiina pettymään, ja hurahdin kirjan pariin ihan täysillä! (kirjailijattaren muita kirjoja olen säästellyt lukulistallani ensi kevään räntäsäihin.) Valmiina pettymään lainasin myös paljon hypetetyn "Aikamatkustajan vaimon", (koska ole  niin pösilö  kirja-hipsteri etten voi tykätä samoista kirjoita kun naistenlehtien lukupiirit).. luin Aikamatkustajan kolmessa päivässä ja kukuin yölläkin paljon yli nukkumaanmenoaikani jotta sain lukea kirjaa niin paljon kuin tahdoin.
Lainasin myös Susanna Clarken "Jonathan Strangen ja Herra Norrellin" , ja tykkäsin tästä kirjasta. Silläkin uhalla että kirja on liian iso raahattavaksi  olkalaukussa edes-taas töihin ja kotiin luin kirjaa ihan joka paikassa, kahvitauoilla, bussissa, jonottaessa ja taas mentiin yli nukkumaanmenoajankin. Vanha lapsuuskammoni  yöllisiä peilikuvia kohtaa sai taas uutta vahvistusta, ja pidin erityisesti kirjan fiktiivisistä, mutta täysin asiallisista alaviitteistä kirjoihin joita ei ole saatavilla tässä maailmassa.

Toukokuu
Päästyäni paksujen kirjojen vauhtiin lainasin kirjastosta Michel Faberin  "Veripunainen, lumivalkoinen" ja olin alkuun kovinkin innostunut ko. kirjasta mutta ... mitä lähemmäs loppua pääsin sitä enemmän marmatin puolisolleni kirjasta, enkä lopulta juuri pitänyt lukemastani. Jotenkin tuntui että herra Faber jäi liikaa kiinni siihen tosiasiaan miten ja missä viktoriaanisessa Lontoossa käytiin vessassa ja jauhaa sitten loputtomasti siitä mitä viktoriaaniset naiset vessassa tekevät, paitsi silloin kun  naiset eivät käy vessassa vaan jauhavat suhteestaan seksiin tai jumalaan, tai molempiin yhtä aikaa. Kiitos ei.
Toukokuun pelasti onneksi Tarquin Hallin  yksityisetsivä Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus. Kirja vangitsi seuraansa jopa niin että näin unta jossa kävin kirjastossa lainaamassa kahdeksan mr. Vish Puri kirjaa viikonlopuksi, enkä tietenkään ehtinyt lukea niitä kaikkia siinä unessa. Vääryys!

Kesäkuu
Kesäkuussa kuuntelin ison erän äänikirjoja työhuoneellani, erityisesti Agathe Christien Neiti Marpleja, ja innostuin lopulta ostamaan yhden Christien pokkarina lomamatkalukemiseksi (vanhempani eivät näe mitään syytä ostaa uudestaan pokkareina samoja dekkareita jotka he ovat ostaneet pokkareina n.40 vuotta sitten, saisin kuulemma omakseni koska tahansa kunhan tulen hakemaan..) "Roger Ackroydin murhassa" tuntui olevan heti alkuun jotain pielessä, ihmettelin mikä minua tässä mysteeriossa oikein ärsytti, kunnes ymmärsin oleellisen.. minä jouduin lukemaan kirjan alusta loppuun itse! Totuttuani äänikirjoihin, erityisesti Lars Svedbergin ihanaan lukijanääneen, ei pieni pääni tuntunut käsittävän miksei pokkari avannut itse itseään ja Svedberg aloittanut rauhallista monologiaan vaikka istuin siinä valmiina, auliina kuulijana käsityö sylissä.  Nöyrryin ja luin kirjan itsekseni.
Lomalukemiseksi ostin myös Stephen Fryn "Virtahevon" jossa oli jotenkin samanlainen sisältö kuin vuosia sitten englanniksi lukemassani Fryn poikakoulukirjassa (en muista mokoman nimeä).  Fry läimäyttää mielellään lukijaa poskelle, juuri kun olet vaipumassa leppoisan lukukokemuksen valtaa, sinulle on kuvailtu miten tylsää ja mukavaa englannin maaseudulla on, ja miten hevosennaamaisen sukulaisesi kysyy vieläkö tahtoisit yhden vanhan kunnon GT:n, mainitsee Fry jotakin minkä ensin ohitat samaa leppoisaa surinaa korvissasi ja sitten aivosi jähmettyvät "mitä se sanoi? Sanoiko se "runkkari"? Mitä!?" ja siinä sitä sitten mennään..  Se on kai sitä kuivaa brittihuumoria.
Vanhasta kunnon GTstä puhueenollen, kuuntelin äänikirjoina kesällä myös P.G. Woodenhousenin kirjoja, englanniksi, ja vaikka kirjojen juonikulku lopulta on hyvin samanlainen kirjasta toiseen, muuttihan kirjailija pois Englannista toisen maailmansodan tienoilla ja jatkoi sitten kirjoittamistaan mielikuvistaan iloisesta 20-30-luvun vaihteesta muusta maailmasta piittaamatta, on kieli kuitenkin hauskaa, nokkelaa ja kuin päiväkävelyllä kuultu hauska kasku.

Heinäkuu
Koska en muka muista mitä kirjoja luin heinäkuussa, olen varmaankin sijoittanut osan heinäkuun kirjoita jo tähän edellä lueteltuun puoleen vuoteen. Heinäkuussa kahlasin varmaan läpi myös niitä kirjoja jotka luen muutenkin läpi kerran vuodessa, eli kirjoja Kiekkomaailmasta, Holdstokin  Alkumetsän, Anne Ricen  "Veren vangit" ja Astrid Lidgrenin tuotantoa.. En oikeasti lue näitä kaikkia joka vuosi, mutta useammin kuin kerran  viidessä vuodessa varmaankin.
Heinäkuussa voin kuitenkin mainita käyttäneeni kahta kirjaa varsin ahkerasti, molemmat ovat keittokirjoja "Sahramia, munia ja mantelimaitoa" (Pasanen, Nironen, Tuovinen et  comp.)  on keskiaikakeittiöni uusin, ja mieluisin hankintani josta hyödynnän erityisesti leivontareseptejä, suosikkini on  korinttikakkujen ohje. Toinen keittiökirjani on Leila Lindholmin "Pala kakkua ja paljon muuta" jonka leivontaohjeita uskallan kokeilla varsin varmalla kädellä, Leilan kanssa ei voi mennä pieleen! Kummassakin kirjassa ohjeita noudattava noviisi on hyvissä hoteissa, sinua ei jätetä yksin  kesken ohjetta, ja kokeneempi kokki taas saa hyvän ponnistuspohjan toimivasta perusreseptistä mikäli tahtoo kokeilla jotakin uutta.

Elokuu

Elokuussa sain vuosipäivälahjaksi, jo hehkuttamani, ihanan italialaiseen majolica-keramiikkaan perehtyneen kirjan, jota luen nyt hitaasti pienissä erissä jotta pääsen aiheeseen sisälle. Keramiikan perusteita on tullut kerrattua myös vanhan koulukirjani kanssa, Pentti Jylhä-Vuorion "Keramiikan materiaalit", teki paluun lukulistalleni tänä vuonna alettuani ahkeroida työhuoneellani  ihan tosissani.  Keraamikko Birger Kaipiaisen suurnäyttelyyn liittyvä Harri Kahlan kirja ehti maksaa minulle pari myöhästymismaksua kirjastoonkin kun en hennonut luopua siitä millään.

Syyskuu - Lokakuu

Syyskuussa kävin katsomassa kirjailijatar Donna Leonia ja barokkiyhtyettä konserttitalossa, ja kuljettelin muutamaa Donna Leonin kirjaa ees-taas töihin ja kotiin taukolukemisenani.  Syys-lokakuu olivat mahdollisesti lukukuukausistani huonoimpia sillä en muista mitään erityistä teemaa, enkä montaakaan erityistä kirjaa joita olisin lukenut. Luulen siis lukeneeni paljon sarjakuvia, katsoneeni dvd-bokseilta sarjoja ja kuunnelleeni paljon samoja äänikirjoja kuin kesälläkin. Vähän tylsää mutta riittoisaa elämää.
Syksyllä aloin taas ostelemaan naistenlehtien irtonumeroita, tapa joka on minulla aika kausittaista ja liittyy yleensä vilustumiseen tai vitutukseen. Lokakuussa vietinkin  pitkät ja katkerat kuusi ja puoli tuntia Valtion Rautatiellä matkalla Kouvolasta Turkuun, (matka-aika oli suunnitellusti 3,5h) kärsien monesta ennustamattomasta yhteensattumasta (onnettomuus, junarikko, ohitustilanne ja viimeisenä taksikyyti koti-ovelle) matkan erikoispiirteenä kerron että otin jostakin oikusta mukaani vanhemmiltani tukun männätalvisia naistenlehtiä joita lopulta päädyin lukemaan oikein ajan kanssa... luin jopa äitini ratkomat ristikot ja viime kevättalven tv-ohjelma-arvostelut, - mikä kertoo siitä miten tylsää ihmisellä voi olla!

Marraskuu

Eksyin pääkirjastossa jo taidekirjojen osastolle ja lainasin Edmund De Waalin "Jänis jolla on meripihkan väriset silmät" enkä ole vielä päättänyt mitä pidin kirjasta, tärkein kysymykseni varmaankin on onko kirjasta olemassa kuvitettu laitos jossa oikeasti esiteltäisiin edes osa niistä yli sadasta netsuke-veistoksesta joista koko kirja kertoo? Huhuu? Joku? Minäkin tahtoisin nähdä ne! Marraskuussa kirjahyllyyni tipahti jotain kauan toivottua kun sisarukseni keräsivät kaveriporukan kasaan ja järjestivät minulle todellisen synttäriyllätyksen.. sain monta mojovaa synttäri-yllätystä, kuten  kirjailija-suosikkini Terry Prathettin nimmaroiman kappaleen Noitasiskosten pokkarista, ou jee! (Se että kirja on juuri "Noitasiskot" oli  kuulemma sattumankauppa, mutta mielestäni täys-osuma, se kun on se ihan ensimmäisen lukemani Kiekkomaailmakirja, sekä ensimmäisiä itse ostamiani fantasiakirjoja.)
Muutoin marraskuu oli hyvin kiireinen enkä ehtinyt lukea kovinkaan paljon, äänikirjoihin olin välillä kyllästynyt ja tyydyin kuuntelemaan työskennellessäni ihan tavallista radiotakin.

(Kuvassa suklaata, ihana suklaiden rasia sekä.. suklaaportviiniä, joulun kirjakausi voi alkaa!)

Joulukuu

Odotan jännityksellä uusia kirja-lahjoja, olen oikeastaan toivonut lähinnä luettavaa, suklaata ja punaviiniä, sillä minua lahjottiin jo marraskuussa niin anteliaasti.
Yhden paksun kirjan sain luettua kun siihen itseni komensin ja luin Barbara Kingsloverin Myrkkypuun siemenen, joka pääsee myös kokoelmaani kirjoista-joista-en-ole-ihan-varma, luin kirjaa kyllä antaumuksella ohi nukkumaanmenoaikani, mutta sittenkin tahdoin harppoa sivuja ja odotin kokoajan milloin oikeasti alkaa tapahtua. Kirjassa puhutaan Kongon itsenäistymisesta, isän kiihkouskovaisuudesta, kielistä ja sisarkateudesta, sekä vähän sisarrakkaudesta, mutta minulle se jäi vähän etäiseksi lukukokemukseksi.
Tätä kirjoittaessani joulupuun alle ehti kertyäkin sievä keko joululahjakirjoja mm. Alice Munroa, Riikka Pulkkista, Mauri Kunnasta sekä kaksi kirjaa Tove Janssonista ja Muumeista.
Nyt juuri kesken on "Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär "(Indrek Hargla)... saa nähdä saanko luettua sen loppuun ennen vuoden vaihtumista!

Kirjavaa vuotta 2014 kaikille!

Nuo jumalaiset puuarkkuni..

Tein vihdoin jotain, mitä olen haaveillut varmaankin viisi vuotta, ehkä enemmänkin.
Ostin ja koristelin itselleni kaksi puukirstua, joita pidän nyt keramiikkakaupusteluni mainoksina, ja jotka lienevät harrastukseni arvokkaimmat tavarani.

Toin kirstut ensi kertaa kaiken kansan katseltaviksi Paronillisessa Investituurassa jokunen kuukausi sitten, tiedän tehneeni valmiiksi jotain tosi hienoa.
Ihan totta, vaatimattomuushan se kaunistaa parhaita, mutta sain viikonloppuna ihmisiltä niin hyvää palautetta ja ihastelua laatikoistani että oikeasti komensin itseni ajattelemaan että: "vau! Hyvin tehty!"



Kuvassa upo-uudet puukirstuni melkein valmiina palvelukseen, vasemmanpuoleisesta arkusta puuttuu vielä lakkaus, oikeainpuoleista arkusta petsaus ja lakka.

Vaikka kehunkin nyt aikaansannoksiani, oli projektissani jokunenkin kompastuskivi, joista suurimpana järkäleenä olin minä itse. Jo pelkkä pitkään haudutellun idean aloittaminen näytti olevan mahdotonta.. En löytänyt mieleisiäni arkkuja joita maalaisin, en ollut varma mitä niihin tahdon maalata, ja mitä muita hyviä syitä sitä ihminen keksiikään omiksi esteikseen.

Kerrotaan nyt alkuun sitten hiukan ideastani, halusin yhden, tai kaksi puuarkkua jotka olisivat maalattu koristeelisesti, renessanssin innoittamina.
Ajattelin jopa taustatarinaksi että kauppiaan arkkujen koristelu olisi ollut maalarioppilaalle sopiva harjoitustyö, tilaisuus päästä jäljentämään osa jostakin aikalaisen työstä.
 Maalatuista arkuista en löytänyt kovin montaa kuvaa tukemaan haaveitani.. ja Kansallismuseonkin kokoelman keskiaikainen arkku oli unelmiani pelkistetympi työ.. (Vaikka on tämäkin hieno!)


.. puhumattakaan tavasta jolla maalarit olivat näköjään sutineet niinkin arvokkaita työtä kuin pyhimyskuvia. (tämäkin nähtävillä Kansallismuseossa, joskin sutiminen on voinut tapahtua myöhemmilläkin vuosisadoilla..)



Koristeluaiheiden pähkäily tuotti oman hankaluutensa,mutta niin myös itse puuarkkujen valinta.
- Kyse ei ollut siitä että  suurta valinnanvaraa olisi ollut, vaihtoehtoina oli joko teettää mieleiseni arkut puusepällä, tai ostaa Bauhausin valmiita puulaatikoita ,joiden  laadussa on parantamisen varaa.
Tajusin, että jos aijoin saada arkut tehtyä yhdessä kesässä kuten olin suunnitellut, vieläpä pienellä budjetilla, ei puusepän luo olisi vielä asiaa. Saisin tyytyä pauhauslaatikoihini ja olla niihin juuri niin tyytyväinen kuin vajaan kahdenkympin taloustavaraan voi olla.

Näitä valmisarkkuja käyttävät monet muutkin harrastajat, ja tarinatuokiot valmiiden arkkujeni äärellä kertoivat käyttäjäkunnalta samoja murheita kuin mitä kriittisin silmin katsoessani epäilen laatikoissani olevan.
- Laatikot eivät pidä kosteudesta ja vääntyilevät ja halkeilevat suviyössä mikäli ne jäävät yöksi ulos. (Tätä ei voi välttää telttaleirissä, missä yökosteus tulee myös telttoihin)
- Laatikot ovat onneksi aika pieniä, harvaan kantta on koeteltu istumeksi, mutta sitä se tuskin kestäisi.
- Laatikoiden saranat (heppoista metallia) ja kansinaru (satiininauhaa) ovat olemattomat ja pettävät nopeasti käytössä, olkoonkin että joku ohikävelijä sanoi että hänen laatikkonsa saranat ovat edelleen tosi hyvät vuosien käytön jälkeen.
- Laatikoista puuttuu salpa/lukko pitämästä kantta kiinni, -vaikka arkuissa onkin kohtuullisen mukavat kanto-aukot kyljissä, eli ne on tarkoitettu tavaroiden kuljettamiseen.  Alkuun ratkaisin kannen ei-toivotun aukeamisen kesken kuljetuksen vetämällä vanhat matkalaukun vyöt aukkojen kautta  ulos, laatikon kannen ympäri ja nips-naps kiinni. (ovat pirun rumat mutta kätevät)
- Oma ennakkoluuloni koskee vielä laatikon pohjan tukevuutta, keramiikka on aika painavaa. Omasta kokemuksestani voin sanoa etten ole vielä kohdannut tukevan, läpinäkyvän muovilaatikon voittanutta keramiikankuljetuslaatikkoa.

Valisin bauhauslaatikot, koska niitä sai juuri silloin kun niitä tarvitsin, täytyihän tämä projekti saada potkittua käyntiin! Tulevaisuutta ajatellen aijon kuitenkin teettää myös tukevampia puulaatikoita ihan puusepällä, empähän sitten narise.

Työvälineiksi valitsin sitä mitä minulla oli saatavilla; akrylimaaleja, huonekalujen pintakäsittelyyn tarkoitettua petsilakkaa, maalarinteippiä, runsaasti siveltimiä ja askartelukäyttöön tarkoitettua akryylilakkaa joka kehuu kestävänsä jopa säänvaihtelua.
Jos minulla olisi enemmän kokemusta huonekalujen entisöinnistä tai perinnemaalauksesta, en ehkä valisisi juuri näitä maaleja/lakkoja, mutta niitä minulla nyt on runsain mitoin käytössäni. Askartelulakalla suojasin valmiit maalaukseni, en uskaltanut maalata niitä millään järeämällä kalustelakalla koska en tienyt miten koristemaalini käyttäytyisivät, enkä uskaltanut jättää niitä aivan suojaamattakaan, sillä varsinkin vaaleat sävyt tahriintuvat helposti roiskeista.




 Kuvassa ensimmäisen laatikkoni pitkän sivun koristekuvio. Kuvion kehittelin omin avuin, renessanssin koristeaiheita katseltuani, kiinnitin huomioni siihen että yleensä renessanssikalusteiden pintaa jakoivat useat paneelit joissa oli kauniita reunaboordeja, maalasinkin omaan arkkuuni värikäitä paneeleja, joita kaikkia kiertää keltainen, sinisellä koristeltu "boordi".

Hiukan epävarma olen myös maalausteni kulutuksenkestävyydestä, tietysti se mikä on arkun kannessa tulee varmasti kärsimään kolhun tai pari, naarmuista puhumattakaan, mutta ainakin ensimmäisellä esittelykerralla koitin suojella arkun kantta pakkaamalla kannen ja matkalaukun vyön väliin pyyhkeen.
Tosiasiahan on ettei hienoimpiakaan arkkuja luultavasti maalattu ulkopuolelta juuri tästä syystä. Ulkopinnat ovat matkustettaessa kovassa kulutuksessa, säilyttäessä taas sään, elukoiden ja  kodin asukkaiden armoilla.

 
 (Kuva otettu Kansallismuseossa, tämä arkku taisi olla enemminkin rasian kokoluokkaa ja lähempää 1700-1800-lukua kuin keskiaikaa, koristeellisuus selittyy varmaankin juuri laatikon koolla, tämä on voitu pitää suojassa säältä ja tuholaisilta säilyttämällä sitä jossakin isomassa.. arkussa tai kaapissa.)


 (Kuva otettu Kansallismuseossa, Arkku oli muistaakseni 1600-luvulta)

 Kansallismuseossa pääsee kurkistelemaan sisälle jokuseen nuorempaan kapiokirstuun, joista löysin sen mitä tiesin sieltä löytyvän. Arkkujen sisäkansia on maalattu runsain koristein vielä nykypäivänkin "kapiokirstuissa". Minua kiinnostaisi tietää kuka näitä sisäkansia on yleensä maalannut, arkun tekijä itse vaiko ammattimaalari, sekä ketkä pääsivät näitä maalauksia näkemään? Arkuthan yleensä ovat suljettuja, mutta voisin kuvitella että ainakin hääväelle olisi esitelty koristeellisen kapioarkun maalauksiaa kapiotekstiilien kanssa.



(Kuvassa sisäkannen maalausta aloitellaan, maalasin ensin taustan johon sitten tein luonnoksen ruskealla maalilla ja siveltimellä, sisäkansia oli vaikea maalata, koska laatikkoa joutui pitämään silloin auki vähän väkisin, tästä olisi päässyt helpomalla jos olisin irrottanut kannen maalauksen ajaksi saranoiltaan mutten uskaltanut käydä saranoiden kimppuun sillä pelkäsin niiden hajoavan atomeiksi.)

Itse tahdoin seurata ainakin tätä "muotia" ja maalasin omien laatikoideni sisäkansiin lehteviä oksia, hedelmiä ja oksista laitoin vielä roikkumaan myyntitavaraani, -suolapulloja! Kun arkun kannen sitten avaa kauppapaikalla on esillä on valmis mainos!  Täältä suolapulloja!
.... sitruunoita en kyllä usko myyväni.

Kuvassa ensimmäisen arkkuni ensimmäinen maalaustyö jossa kaikkea vasta kokeiltiin. Kuvan aihe on Andrea della Robbian keramiikkareliefi.  Hurmaavan nuorukaisen rintakuva värikkään seppelleen keskellä. Della Robbioiden keramiikka on tutustumisen arvoista ja värimaailmaltaan aika vinhaa; sininen, vihreä ja keltainen väri näyttävät joskus suorastaan kitchimäisen muoviselta värittäessään kukkaseppeleitä, madonnanviittoja ja simpukankuoria, ihmishahmot puolestaan tuntuvat minusta herkiltä ja eläviltä ja näiden kitcht & tenderness-yhdistelmää ei heti uskoisi 1400-luvun taiteeksi.

Tämän kuvan kopion ensin katsomalla mallista netistä löytämääni kuvaa, sitten korjasin mahdollisia mittasuhdevirheitä tarkistamalla kuvan peilin kautta ja viivaimella, jonka jälkeen piirsin kuvan läpi ohuemalle paperille josta siirsin kuvan puulle piirtämällä sen ääriviivat läpi vielä kerran, ja sitten täyttämällä ääriviivat vielä puulle, työ kuulostaa juuri niin vaikealta kuin se olikin. Myöhemissä paneeleissani opin siirtämään kuvan hiukan vähemillä työvaiheilla paperilta puulle, mutta sellaisia apuvälinreitä kuin kalkkeeripaperia, tai tulostinta, minulla ei missäänvaiheessa ollut käytettävänäni. - Kyllä, varmsti tämän voisi tehdä niiiin paljon helpomminkin!

Toisen arkkuni kanteen otin aiheen netistä löytämästäni majolicalautasesta, jossa on minusta mitä kaunein nuoripari. Sain yllätyksenä puolisoltani aiheeseen sopivan hääpäivälahjan, Italialaisen majolica-taiteen kirjan, josta minulle paljastui jotain varsin odottamatonta..
Lautasen suloinen pariskunta onkin varustettu vähemmän imartelevalla korulauseella (jonka myös olin jäljentänyt tunnontarkaisti kirjain kirjailmelta) jossa viitataan naisen petolliseen rakkauteen. Olin vähän närkästynyt moisesta vihjailusta ja tilapäisesti tyydyin vain hiukan tuhrimaan julmaa lausahdusta hiukan neutraalimpaan sävyyn, ja kunhan asian  ehdin hoitaa vaihdan tunnuslaukseeni jotain ihan muuta.. vaikka "All you need is love!":in tai sinne päin...

Rakkausteemaa korostavat toisen arkun sivupaneeleissa liekehtivät ja siivekkäät sydämet, ettei nyt keneltäkään jäisi tämä lemmekkyys huomaamatta..

Lopuksi sivelin laatikkoni vielä tummalla petsilakalla kahteen kertaan ja lakkasin vielä valmiit maalaukseni, en petsannut laatikoiden sisäpuolta koska en osaa päättää onko se todella tarpeen, laatikoiden kosteudenkestävyys ehkä paranisi sen myötä, mutten ole vielä "ehtinyt" niitä käsittelemään. Laatikon pohja on onnkeksi jonkilaista ikilevyä eikä kaipaa suojaineita.
Petsaamisenkin olisi varmasti osaavampi käsi tehnyt jotenkin muuten kuin aivan viimeiseksi työksi..
Itse ajattelin viimeiseen saakka että jos en tahtoisikaan  vaihtaa arkkujeni puunsavyä miksikään olisi minulla käyttövalmiit laatikot juhlakunnossa heti kun saisin koristemaalaukseni tehtyä.
 (nyt valehtelen vähän, minähän tahdoin tummaa puuta olevat laatikot, tahdoin tahdoin tahtoin!)

Laatikoihin upposi todella paljon aikaa (arviolta 20h per laatikko), ja siksi monen korviin varmasti sorahtaa se että puhun "harjoittelusta" ja "sitten kun teen toiset, paremmat laatikot". Miksi tuhlata näin paljon aikaa, jos ei ole tyytyväinen?
No, siinähän se hienous onkin. Minä olen näihin tyytyväinen, niin kovin tyytyväinen!
Mutta ehkä joskus vielä teen toiset kaksi-kolme kirstua ja silloin tiedän mitä parantaa.
Kokopäiväisiksi rahtilaatikoiksi näistä ei ole, vaan rahtaan keramiikaani markkinoille jatkossakin raikkaansinisissä muovilaatikoissa jotka kestävät kaiken; veden, lumen, väsymyksen ja  kiirreisen pakkauksen. Nämä laatikot nostan kuitenkin pöydälle tuntien hiukan ylpeyttä omista käsistäni, pakkohan sitä on jotain osata kun kerran tavarat voi pakatakkin näin koreasti!
 

Matkalla lomalle.. tai siis lomakuulumia osa 2. (Where does this shoulder pain came from?!)

Kuulumisia jostain Suomesta. Matkalla kohti puupolttoa.  Olen dreijannut ihan kiitettävästi ja harjoitellut.. no, ainakin korvien vetämistä.

/ On my way to the kiln! I been busy with  my work.. specially by practicing my handles, a lot of  handles... In my workroom they come in a set of three.

.. Ja väännellyt naamoja jos jonkinmoisia!

/ And there have been some funny faces laughing behind my back!

Ja kesähelteillä piipahdimme vilvoittelemaan Turun Apteekkimuseoon jossa esillä oli myrkkypurkkeja, voidepyttyjä, tislaustarvikkeita ja kaikkea jännää.. Savimaakarin hartioitani jomottelee pitkän aheruksen jälkeen, mutta apteekkimuseo ei inspiroinut minua hoitamaan kolotuksiani vanhoilla lääkkeillä kuten hullunruoholla tai neilikkaöljyllä, mutta kaunis kesäsää on johtanut lomailumme myös terasille ja puistoon loikoilemaan aurinkoon..

/ And we went to see the Pharmacy museum. I like all those old, odd apothecary-things, pots for belladonna, datura, mummydust, archenic, honey, spice, sugar and everything nice. You know what kind of atmosphere I mean.
Of course the museum of medicine hardly helped my sore shoulder (after all that sunday-pottering it does hurt!),  so we also spent some time outside in the sun, drinking cold beverages and spending some good time.

and also.. meeting baby-foxes by suprise! Five or six litle cubs live just next to my workroom. I also met their mom who wasn't so pleased, she rustled in the bushes hastily while I tried to take some photos of these little dudes..

- Kohtasin kotimatkalla työhuoneeni nurkalla kettupesueen, viisi tai kuusi pikku kettua ja niiden vähemmän innostuneen äitiketun, joka rapisteli lähipuskissa kiukkuisesti kun yritin saada valokuvan näistä pikku repolaisista.

Mitä tein lomallani, vol1. Eli matkalla Viivin luo

"How was my summer, vol 1. ( There's this kiln called Viivi)"

Olen todella laiska bloggaaja, joten päädyn aloittamaan kesälomapostaukseni jo viikkoa ennen lomaa. Aijon nimittäin viettää aktiiviloman työhuoneellani savitöiden parissa, lomaan kuuluu varmasti muutakin, mutta ahkerointini maalin olen jo päättänyt, tahdon osallistua puupoltoon Hyvinkäällä, keraamikko Päivi Vikbergin Viivi-nimisen uunin kyljessä istuen.. tai halkoja pienien.. saa nyt nähdä mitä siellä tarvitsee tehdä.

Minulta on hiukan kyselty mitä siellä työhuoneellani todella teen, miten paljon aikaa minulla kuluu vaikkapa kolmikorvamukiin tai miltä siellä työhuoneellani todella näyttää.. Ajattelin että voisin yrittää pitää pientä päiväkirjaa tästä lomastani ja sunnuntaipotterin arjestani. Drachenwaldissa pyrähti myös suorastaan kiitolaukkaan viime joulukuussa kiva 30 päivän haaste, jossa alkuperäinen idea taisi olla harjoitella jotakin käsityön/kulttuurin taitoa 30 päivän edestä, harrastajat innostuivat ompelemaan, kirjomaan, piirtämään, tekstaamaan, tekemään majolika-keramiikkaa ja vaikka mitä ihanaa. Luin päiväkirjamerkintöjä silmät pyöreänä, niin hienoja töitä ihmiset tekivät, ja vielä hauskempaa oli seurata oppimista itsessään.

Itsekkin pyöräytin lopulta itselleni kahden viikon mittaisen miniprojektin.. (voih, tästä on pitänyt blogata valmis, paaaaljon pidempi sepustus, mutta en taida saada sitä ikinä julkaisukuntoon, sori). Sydäntalvenjuhlan Tiede- ja Taidekilpailussa aiheena oli kaikkien satujen aloitus, lause "olipa kerran..". Koska itselläni teki ajasta vähän tiukkaa juuri silloin, eikä helmikuinen pakkasää tehnyt työhuonettani ainakaan ihanan lämpöiseksi paikaksi liottaa käsiään savivelissä, päädyin tekemään tutkielman sadusta.
Internetin kaninkolossa olin kohdannut varsin kummallisen kansatarinan Tytöstä-Jolla-Ei-Ollut-Käsiä, jonka moraalinen opetus ei ole kovin kummoinen, ehkä jotakin sen tapaista että "jos paholainen pakottaa isäsi lyömään sinulta kädet poikki, rikas kuninkaanpoika tekee sinulle uudet hopeasta, älä vain menetä uskoasi."
Tein oppimispäiväkirjan tuosta kahdesta viikosta. Pyrin erottelemaan sadusta eri vuosisatojen ja tyylisuuntien muutokset omiksi aikakausikseen ja perehdyin sadun ensimmäiseen kirjoitetuun version, joka oli renessanssin ajalta. Mietin samalla mikä milloinkin vaikuttaa satuun ja mikä muuttaa kerrontaamme. Koitin myös rehellisesti kirjata ylös omia sivupolkujani tiedonhaussa sekä mielipiteitäni löytämästäni, jätin lopulliseen päiväkirjaani myös pari sivua siitä epävarmuudesta ja turhautumisesta joka pientä ihmistä heikkona hetkenä syö, (tai kun megamahtava projekti-ideani keskiaikaisen balladin kuvittamisesta ajaa 1970-luvun iskelmämusiikin hiekkasärkälle..) oman angstini piirsin itkeväksi draamakarhuksi sättimään omaa epäonnistumistaan, kaikillahan on omat mörkönsä.
Miniprojektini oli myös hyvää harjoitusta musteen ja irtoterien käytössä sillä tein lopullisen päiväkirjani kokonaan käsin päivä kerralaan puurtaen,(töissä pelästyttiin että oikean käteni peukalon, etu- ja keskisormeni päivä päivältä tummeneva jälki oli mustelma tai jopa paha palovamma).

Minun täytyy sanoa että paitsi että voitin tällä päiväkirjallani koko kilpailun, sain työstäni myös enemmän palautetta kuin yhdestäkään edellisesti kilpailutyöstäni. Ihmiset tulivat juttelemaan sekä itse tarinasta kuin myös omasta työskentelystäni, ja vaikutti että piskuinen projektini, (josta puhtaaksi piirtämättä jäi reilusti yli puolet ja kielioppia ei vielä vieläkään tarkistettu, ja oikeastaan suurinosa journaalistani on tekstattu vain lyijykynällä), sai osakseen ihan oikeaa arvostusta eikä vain sympatiapisteitä kivasta karhusta. Olen vieläkin vähän hämmentynyt.

.. öhöm, mistäs sitä olinkaan puhumassa..

Olisiko minulla nyt aikaa oikealle 30 päivän haasteelle? Aikaa ehkä olisi, mutta todellisuudessahan en opettelisi tässä savipajahommassani mitään todella uutta.. Olen kuitenkin sitä mieltä.. Tarkotan että..
(anteeksi ajatukseni harhailevat.. mutta katsokaa nyt tuotakin.. joku tuijottaa..)

/* Sorry.. I didn't notice someone was looking.. Let's try something also in English. 
As you might know, I'm too lazy to blog. When I would have something to show or tell, I'm really going to do it on time. I start to write, I might even have photos to share, but then.. um, it just don't happen as fast as i had in mind. So, this time I want to start early, so early that I will write about my summer holiday even before my holiday has even began! So clever of me, don't you think?

This summer, I had in mind to spent a lot of time at my workroom, to work with clay and do pots and more pots, enough for my summer's main event: wood-firing with Viivi, the cutest kiln in Hyvinkää. I have been building this kiln with friends and I'm really looking forward to meet old and new friends at the firing this summer... Let's hope I get something done for it!

I have done something else during winter. Fisrt of all wonderful 30 day challenge of Drachenwald started before Christmas, and I feel this is really fascinating challenge for all of us; for those, who participated and for those of us, who get to look and read post about how people have learned new things, re-rembering old skills and found out even more new ones. The 30 day challenge has really lightened up my days during this long, dark winter.

I did only a mini-challenge on my own for the Midwinterfeast Art and Science-competition, I had only 14 days for make a study about a fairytale of the Armless Maiden. The title for the A&S was "once a upon time". I found out about different versions of this story, how it had been altered during centuries and what kind of story it was when it was first written as the renessaince story of The Biancabella and the Snake. I also wrote down my own thoughts about this project, day by day. I wrote and drew some pictures of how I felt at the darkest moments when all your work just feels stupid and shitty.  I drew a girl in bear costume crying her misfortune, (also now known as the drama-bear), since our demons come in all sorts of shape and sizes, it's good to know mine.

My final work was a journal, hand-written with pencil and ink (I wanted to practice how to use ink and nibs because I never do that), and it had its flaws, like the grammar wasn't checked, and I was meant to ink my pencil works etc... But I won with my journal, and I got more feedback from my work than I have ever gotten before with any of my A&S-works. 

It wasn't only sympathy talk about how cute my bear costume looked, or just about this wierd, creepy folkstory and its many forms (they all have axe, bad relatives, getting lost in the woods and kings, but not really any valuable lessons to learn, except to beware of axes).
People also talked about how unique my journal was, it wasn't a ready made piece, it was just a study about something, it din't show any final endings or results, but I showed how some of my plans hit rock bottom, and how some other showed completely new ideas.. 
I still feel a bit confused about my work and the feedback. After all it is only a journal, we all do those, don't we?

So. I have in mind to blog few times during my summer, about what I do in my workroom, how my pots and stuff are made (probably not really tutorials since I'm still lazy) and some thoughts about all this.. *\

 Työhuoneellani näyttää esimerksi tältä.. ja kuvaa varten on jopa siivottu!  Työskentelen mieluusti dreijan kanssa, vaikkakin aika harvakseltaan verattuna esimerksi kouluaikoihini jolloin dreijasin vähintään joka viikko, jos en päivittäin.  Tässä se nyt kuitenkin on, työhuoneeni paras tavara, dreijatessani kuuntelen radiota tai äänikirjoja, äänikirjoja erityisesti silloin kun olen riidoissa radion kanssa.. eli sieltä tulee ohjelmia joista en välitä tai musiikkia joka tuntuu ärsyttävältä..

/* My workroom, my wheel.. 
I use my workroom like a sunday-potter, not too often. When I throw, I usually listen to radio or audio books, audio books especially when I feel that radio is full of nonsense and bad music.

Dreijalta nostettua tavaraa kuivumassa sorvaamista ja korvitusta varten.
Näistä esineistä tulee kolmikorvamukeja ja kolmijalkapatoja, hassut kartiomaiset pikkujutut ovat niitä patojen jalkoja. Pakko muuten mainita ennen ole löytänyt tälläisiä dreijattuja jalkoja yhdestäkään esinelöydöstä keskiajalla, vaan jalat ovat aina olleet käsin muotoiltuja. - Minun silmiini teen sillä tekniikalla kauhean laihoja jalkoja ja siksi suosin enemmin dreijattuja, pulskia kinttuja. Jostain syystä dreijattuja kädensijoja ja kaatonokkia näkee alkupeäisissäkin astioissa muta mikä lienee syynä ettei sellaisia pikkuosia ole käytetty myös jaloksi. Kysymys sarjassamme "kiinnostaisi tietää.. "

/* Stoneware-pieces from the wheel, drying out for next steps (turning and handles), these pots will be three-handled "friendship mugs" and three-legged pots. Small conical thingies are legs. I have to say that I haven't seen any findings with thrown-legs. Even though they have used small throwed parts for handles and spouts, there might be some specific reason for that. I don't use hand-built legs because in my eyes they look always so skinny and wobbly when I make them. I like thick fat legs with my pots and that's why I throw them on wheel.

Joitakin kolmikorvamukeja, korvat paikoillaan odottamassa viimeistelyä ennen raakapolttoa.
Koitan kokeilla hiukan uusia koristelutekniikoita esineisiini, ensinäkin puu-uunin vuoksi, puu-uunissa esineet pääsevät kosketuksiin tulenlieskojen ja lentävän tuhkan kanssa ja esineisiin tulee parhaimillaan metallinhohtoinen tai helmiäismäinen pinta. Olen huomannut että uunin efektit enemmänkin korostavat esineiden pinnassa olevia uurteita ja naarmuja (tahallisia ja tahattomia) joten päätin tällä kertaa kokeilla ihan tarkoituksella kaiverettuja pintoja isommassa mittakaavassa. 
Toinen syy on että keskiaikainenkin keramiikka oli hyvin, hyvin koristeltua ja nykyihmisen, esrityisesti skandinaavin, voi olla vaikeakin hyväksyä ajatusta koristeellisesta pinnasta.. Näillä koristeluillani ei ole suoranaista esikuvaa keramiikan keskeltä mutta blackwork-kirjonnan viivoja myönnän tutkineeni vähän sillä silmällä, saa nähdä seuraako tästä mitään hyvää..

/* Mugs, almost finished for bisquite-firening. I try to learn more about surface decorating, even if it feels so wrong. I have been taught that the most beatiful form is pure, scandinavian design whitout anything "useless and pretty" or "too much".  In Medieval pottery, they did use decorations very, very much, and I wan't to at least try it out. It's also that in woodfirening, the kiln creates many special effects on clay, blazes and ash give surface some metallic tints and silky gloom, that more likely highlights all the bumps and scruffs on surface more than hides them. I decided to really try some carved decorations on full surface, just to see what happens.
These decorations have no examples in pottery, but I do admit taking some ideas from the blackwork-embroydery.



Häh-häh-hää! Täällä me sulle nauretaan!
Nämä ovat pikkuisia suolapulloja jotka syntyivät mieleeni ihan tyhjästä. Yhtenä päivänä sitä vaan saa aivan kutkuttavan idean jota on ihan pakko kokeilla.. Keskiajan naama-astoissa on jotain mikä kiehtoo minua melkein yhtä paljon kuin joskus ärsyttääkin, joskus nimittäin näkee aika rumia naamoja möllötämässä jonkun astian kyljessä..  Naisten naamoja en ole löytänyt vielä astoista, mutta kaakelileistä ja takanreunuksista kylläkin, pidän kuitenkin mammojen rakentelusta esineisiin, huntujen raosta kurkistava naama on jotenkin hauska istuttaa asian kylkeen. Pikkupirut puolestaan syntyivät itsestään kun äänikirjassa oli menossa tosi jännä kohta..

/* Ha-ha-haa! You are fool! 
They are tiny salt-bottles or something. I just caught this idea one day and it felt so fine that I wanted to try it as soon as I had time at the workroom... I love and hate the medieval face-pottery. Sometimes these faces are fun, well made and really fits in their place, and sometimes you can see so ugly faces in pots and jugs that you really wonder who made them and why... So, I like to make ladies faces on my works, even most examples had bearded men on them, it's just all these lovely frills, veils, vimples and coronets that I can't get enough! 
.. and the litle demons? They just happened. There must have been very exiting murders in my audio book..

sellanen ol Pariisi!

 Vietimme ihanan viikonloppuloman keväisessä Pariisissa. Yövyimme mukavasti Pigallen kaupunginosassa Montmarten kukkulan juurella. Viereisellä kadulla pyöri Moulin Rouguen mylly ja hiljaisena naapurinamme levittyi Montmarten haustausmaa.
Olimme selvästi liikeellä hiukan ennen turistisesonkeja, sillä emme joutuneet jonottamaan nähtävyyksillä tuntitolkulla eikä meille tuputettu muovi-effeleitä kovinkaan paatuneesti, -jälkimmäisen saattoi toki vaikuttaa se etten minä puhu ranskaa.

.. ja onneksi ranskalaiset, myyteistä huolimatta, puhuvat englantia. Paljastan tässä kuitenkin todellisen erikoiskielitaitoni jolla olen menestyksellä saanut murkinaa massuuni maassa kuin maassa. Kieli on hyvin, hyvin helppo, joskin meidän pohjolan asukkaiden elekieli onkin hiukan kömpelömpää, mutta asiaa voi aina harjoitella etukäteen, eli: Osoita ja Hymyile.
O&H-kieli on varsin universaali ja helppolukuinen  kieli jossa kohteliaisuus on aina valttia. - Ylilyönteihin en suosittele koska miimikoista ei oikeasti pidä kukaan.
Epäilemättä vastapuoli voi pitää O&H:n käyttäjää hiukan kielitaidottomana junttina joka tökkii sormellaan vitriininlasia ja siksi korostakin että puolet tästä kielitaidosta on aito hymy.

Tässä näette onnistuneen keskustelun tuloksen, ja samalla meidän peripariisilaisen aamiaisemme: tuoreita voisarvia ja kaksi uuninlämmintä pekaanipähkinäviineriä.
Hotelimme aamainen ei sisältynyt hintaan, (vedenkeitin sisältyi) ja päätimme mielummin kävellä aamuisin pari kadunväliä leipomoon ja takaisin kuin maksaa 8 euroa "bisnesaamiaisesta" johon mainoksen mukaan sisältyi yksi voisarvi, kuuma juoma ja lasillinen tuoremehua. (Tuoremehua saimme leipomoa vastapäätä olevasta supermarketista ilman osoitteluakin.)

 .. luonnollisesti ostimme myös leipomosta patonkia ja supermaketista leikkeleitä ja viiniä ja saimme aikaan myös makoisia välipaloja ja lounaita. Ei sillä etteikö ruokaa olisi ollut tarjolla oikeastaan joka nurkalla.. Ja hyvää ruokaa!


 

 Vaikka viikonlopussa emme ihan joka paikkaa ehtineetkään, olimme jo etukäteen suunitelleet käyntiä muutamalle nähtävyydelle ja saaneet pari kiva matkavinkkiäkin. Eiffelin torniin en erityisemmin tahtonut sillä minua huippaa jo keittiönjakkarallakin.
.. Pariisin korkeimalle kukkulalle kuitenkin kiipesimme ihastelemaan lauantai-illan auringonlaskua ja Pyhän Sydämen Basilikaa. Oli kaunista

 Kävimme myös Louvressa, jonne mennessä luvattiin että siellä viivyttäisiin ihan niin pitkään kuin minä tahtoisin. (Unelmieni täyttymys!) .. ja jossa reilun neljän tunnin jälkeen aloin olla infoähkyssä kaikesta näkemästäni ja taisimpa julistaa ihan ääneen etten jaksaisi enää yhtään etruskien aikaista terrakotta-miniatyyripatsasta. Vielä tunti Luovren suurehkossa kirjakaupassa, - ja olin valmis jatkamaan matkaani, tunsin etten saisi enää paljon enempää yhdessä päivässä irti näin isosta museosta ja tämä päätyisi vielä itkupotkuhepuliin ja porttikieltoon.. Lähdimme hyvillä mielin, löysin jopa pari kivaa kirjaa. 

(Kuvassa Botticellin seinämaalaus)

Tässä kohtaa tahdon myös kertoa miten käsittämättömän yksinkertaista Pariisissa oli liikkua! Pariisissa on muistaakseni 14 eri metrolinjaa jotka kattavat niin vaaka-pysty-sivuttaisliikenteen, linjaa vaihtaessa opasteita pystyi seuraamaan varsin hyvin kielessä ummikkonakin, en nyt tietenkään tiedä millaista näitä linjoja on käyttää jokapäiväisessä arkielämässä, mutta tälläiselle turistille metro tuntui sekä nopealta että helpolta, välillä pääsi jopa istumaankin ja lepuuttamaan väsyneitä jalkoja.
Ostimme kahden päivän metroliput joilla sitten kuljettiin edes ja taas, lentokentälle kulkiessa tarvitsimme eri liput sillä kenttä oli sen verran kauempana ettei kuulunut keskusta-alueemme lippujen piiriin.

Maanpäällä tuntui että sellaiset asiat kuten liikenevalot, suojatiet ja jalkakäytävien kanttaukset ovat lähinnä tulkinnanvaraisia koristeluja, pikku autoilla porhalletaan siitä mistä mahtuu ja jalankulkijat loikkivat tielle ja pois juuri niikuin tykkäävät, -peltisepätkään tuskin löyvät rahoiksi, sen verran klommoilla näyttivät pikku autojen kyljet olevan.

Yksi asia metroissa kuitenkin otti päähän, siellä haisi ihmisen pissa vähän joka paikassa ja kahdesti olin astua ihan siihen aitoon tavaraan, -siististi sanomalehdelle töräytettyyn tuotokseen joka oli jätetty metrotunneliin muiden jalkoihin.
Katutasossa näin toiletteja vähän siellä täällä, mutta metroviidakossa taisivat päteä toiset lait.
(.. okei, sanotaan nyt vielä että kyllä siinä aamiaiscroisantteja hakiessa näimme myös ihmisiä nukkumassa makuupusseissa kaduilla mikä sekin nosti monia ajatuksia pieneen mieleen..)

Kröhöm! Metrolla karautettiin esimerkiksi sunnuntai-iltapäivänä Notre Damen juurelle ja ihastetiin Seinen saaria muutenkin. Vaikka olin etukäteen päättänyt pääseväni Notre Damen sisälle ihastelemaan lasi-ikkunoita ja holvikaaria ihan omin silmin, en sitten lopulta jaksanut ajatustakaan jonottamisesta, vaikka jono näyttikin erittäin lyhyeltä. Päätin että tänne täytyy tulla uudestaankin.

 .. Oikea syy siihen miksi en enää erikoisemmin jaksanut jonottaa oli se että aurinko oli kadonnut sunnuntaiaamuna pilvien taakse ja lauantain +17 asteen kevätsää kääntynyt uhkaavasti takatalveksi. (Lunta alkoikin sataa maanantaiaamuna ani varhain ja kuten ehkä uutisista kuulitte, koko Manner-Eurooppa päätyi lumimyrskyn alle vielä maanantain aikana. Lentoja peruttiin ja junat eivät kulkeneet, -me kuitenkin lensimme kotiin niin varhain ettei lumisade vielä silloin haitannut.)

Sunnuntain olimme varanneet Pariisin katakombien tutkimiseen ja, noh siellä sitten pitikin jonottaa puolitoista tuntia taivasalla kylmässä tuulessa värjötelleen. Jonossa saattoi tehdä seuraavia: näprätä älypuhelimia/kameroita, lukea kirjoja, tupakoida, hakea lähileipomosta kuumaa juotavaa ja leinonnaisia. Olen aivan varma että vielä viisi-kuusi vuotta sitten olisimme saaneet uusia kavereita jonottaessamme uunituoreet raparperipiirakanpalat ja kaakaokupit käsissämme juoruten kaikilla osaamillamme kielillä, mutta nyt satunnaiset kontaktit jäivät tekemättä sillä kaikilla oli jonkinsortin älyvimpain omine kavereineen matkaseurana, ja sille takanani seisovalle ranskalaisrouvalle en olisi puhunut koska se poltti ketjussa pahanhajuista tupakaa..

Etukäteen olin myös kahdenvaiheilla siitä haluanko oikeasti nähdä pimeitä tunneleita täynnä luita, (puolisoani katakombeihin houkutteli tietokonepeli Deus Ex) olen todella tyytyväinen siitä että lähdin mukaan.

(Kuvassa ovi kuolleiden valtakuntaa, muistakaan käyttäytyä hyvin!)

Katakombit ovat valaistu ja hyvin opastettu, luut odottavat kiltisti omassa valtakunnassaan eivätkä pyöri sattumanvaraisesti jaloissa, itseasiassa luihin ei saa koskea lainkaan ja laukut tarkistetaan  molemilla ovilla ettei kukaan idiootti vain häiritse ihmisten ikiaikaista lepoa..


 (Katakombeissa voi törmätä myös esimerksi tuttuihin turvallisuusjärjestelyihin, tästä ei kuljeta.. )

Katakombeihin menessäni minua todellakin jännitti, mutta paikassa valitsee jotenkin aivan erityinen rauha, jos alkuun mietin kaikenmoisia mietelauseita kuten "täällä me luut odotamme sinunkin luitasi", "menento mori" jne. niin rauhallinen kävelymme luilla täytettyjen seinämien ohi jätti lopulta mielen aika tyhjäksi.
 Kukaan ei tiedä tarkasti keitä nämä ihmiset olivat, olivatko he hyviä, huonoja rikkaita vai köyhiä, eikä heidän luitaan ei voisi vähempää liikuttaa se keitä me olemme, ja vuosisadat lähinnä vain haurastuttavat näitäkin jälkeenjäänneitä röykkiöitä. Emme kohdanneet levottomia sieluja tai aavemaisia tunteita, puoli tuntia pääkallojen katselua, ja useita turisteja alkoi jo kalvaa tylsyys, nälkä ja kaipuu maanpinnalle, olimmehan metrotunneleitakin alempana. Vielä 15 minuuttia lisää ja viimeisetkin "iik!"-hihkaisut ja kameroiden surina alkaa vaijeta, kävelyretken loppupään pääkallot eivät ole facebook-julkkisia, "otamustakuvatänpääkallonkanssa!"-vaihe on loppunut yhtä äkisti kuin se mustavalkoisella oviaukolla alkoikin.

Lopuksi on vain hirvittävä kipuaminen kivisiä kierreportaita ylös, aina vain ylös ja vielä lisää..

 

.. Ja lopulta voi piipahtaa vaikkapa Katakombien iki-omaan lahjatavarakauppaan!

(- Mitä?! Emme käyneet Pariisin kirpputoreilla vaikka oli sunnuntai?
Emme käyneet, olin jo etukäteen päätänyt etten edes ajatele kirpputoreille lähtöä, jos olisinkin löytänyt sieltä maailman ihanimpia asioita, mutta joutunut toteamaan etten saisi niitä mitenkään raahatuksi turistiluokassa kotiin.. - niin, ei olisi ollut kivaa. )

Olisihan tästä varmaan muutakin tarinoitavaa, mutta lopetan nyt tähän, tälläinen ol viip.. eiku Pariisi!

2012, -Älä soita tänne enää koskaan.

Hyvästi vuosi 2012. Mene jo äläkä käänny takaisin.

Vuosi 2012 ei ollut minulle  kaikkein huonoin vuosi elämästäni, vuosi 2012 ei ollut myöskään kaikkein parhaimpia. Viime vuonna minusta tuntui kuin olisin ikkunasta katsellut lintujen lentoa vastatuuleen.




Uutena vuotena 2012, kun puolisoni ajoi minut aamuvuoroon  anivarhain, silloin kun kotinurkilla tuli vastaan kolme taksillista yömyöhään juhlineita humupekkoja, silloin ajattelin (vähän naivisti)  seuraavaa: tästä vuodesta tulisi hidas vuosi, semmoinen verkkainen lepovuosi. Vuosi jolloin nauttitaisiin tähänastisista saavutuksista (tämä oli sitä naivismia) ja syventyisin uudemman kerran savitöihin, Pohjois-Euroopan Renessanssiin sekä opettelisin kirjomaan silkkilangoilla. (ajomatka kestään noin 10 min, siinä ehtii ajatella vähän kaikkea)
Tästä tulisi vuosi jolloin ei muutettaisi kaupunkia, ei vaihdettaisi työpaikkaa, eikä muutenkaan hötkyiltäisi.  -Kun nyt, taas Uuden vuoden aamupäivän tunteina, ajattelen vuotta läpi, eivät minua lopulta liikuta sen enempää omat askareeni tai se missä juuri tänään asun.

Olen sannut istua takapenkillä katsellen ja kunnellen muita  matkaajia.
Menemättä liikoihin yksityiskohtiin, olen tänä vuonna asioiden merkitystä hiukan toiselta kantilta kuin yleensä teen.
Olen miettinhyt sitä miltä toisista, enkä nyt nimeä ketään, miltä toisista ihmisistä tuntuu.
Miltä tuntuu menettää jotain tärkeää? Miltä tuntuu pettyä omiin saavutuksiinsa? Miltä tuntuu olla sairas tai vaikka työkyvytön? Miltä tuntuu herätä siihen pettymykseen ettei yöllä  kuollutkaan?
Entä miltä tuntuu onnistua? Miltä tuntuu lapsen syntymä? Miltä tuntuu ostaa talo? Entä miltä tuntuu saada vapaus jostakin mikä vielä hetki sitten hallitsi elämässä kaikkea?

 Haluaisin huutaa vuodelle 2012 päin naamaa, torua sitä oikein kunnolla. Ikkunastani olen nähnyt niin monta viivytystä, epätietoisuutta, hidastelua, kinastelua, surua ja  epäystävällisyyttä.
Eikö vähemällä olisi pärjätty?

Erityisesti olen miettinyt, mitä silloin voisi sanoa, entä mitä tehdä? Milloin on se hetki jolloin ei kuulu tehdä mitään, enkä nyt tarkoita edes niitä elämän Suuria Hetkiä, jolloin ei kuulu edes ehkä sanoa mitään. Puhun ihan näistä arjenkin asioista

Eli kuuleeko vuosi 2013!?  Tänä vuonna emme tahdo lentää vastatuuleen..
Siis, vaadimme vähemmän:

 Vähemmän harmaita seiniä, enemmän valoa tunnelin päähän.

 

Vähemmän kylmiä jäisiä teitä tallattavaksi..

 ... enemmän ihmeitä ja nähtävää (ja lohikäärmeitä) !
 

 ... enemmän auringonläikkiä loikoiluun..

 ... vihreyttä, matalia aitoja joita ylittää kevyesti, sukulaisia rakkaita ystäviä.. (Ja kuvan perusteella hautausmaakävelyjä Naantaliin.)

 Köh, "Pysäköinti sallittu vain paikan varanneille"
... Eiku siis, ruusuja ja yllätyksiä!

Kuuleeko vuosi 2013?! Haluamme mahtavan, paremman ja hauskemman vuoden!

Tämä höpinä on omistettu kaikille ihanille.
-Iitu

Sarjakuvia joita Sinun pitäisi lukea..

Sarjakuvia joita sinun pitäisi lukea

Joulu tulee, ja joulun mukana tulevat pitkät juhlapyhät… juhlapyhien mukana tulee  noh,  pitkästyminen.  Äkkiä onkin aikaa, ja kaikki on kiinni ja ihmiset sulloutuneet sukulaistensa luo, ja kavereihin pidetään yhteyttä sanoilla “Kiitos samoin!”. Silloin on todellakin aikaa lukea sarjakuvia.

Itse vietän suuren osan joulustani vilkuillen repsikan paikalta vuoroin kelloa, vuoroin navigaattoria.. mutta mitä se tähän liittyy?  Nyt on aika  kertoa lisää sarjakuvia Joita Sinun Pitäisi Lukea!



#90 Richard Thompson: Pellon reuna a.k.a. Cul De Sac
Lukupaikka: odotushuoneet,  rantatuolit, tietokoneluokat,  kääreet joihin ruusut on kääritty ja joita jää lukemaan tiskipöydän ääreen roskakaappi auki.
Juoma- ja ruokasuositus: epähuomissa syödyt naposteltavat, hätäisesti sipatut juomat

Cul de Sac meinaa lähiöalueen umpikujaa, yhtä niistä toisiltaan näyttävien talorivien pätkää missä kaikki on ihan tavallista. Isopäiset lapsihahmot  selittävät toisilleen aikuisten ja lasten maailmaa, -miksi on näin, ja miksi on niin.. mitäs uutta tässä on?
- Ompahan vaan. Olen ihastunut Thompsonin viivoihin ja väritykseen,  musteviivat menevät sinne tänne muodostaen kiukkuisen pojan ( jonka saavutukset Nirsojen Ruokailijoiden Listalla ovat joutuneet kyseenalaisiksi, sillä poika on suostunut ketsuppiin) tai tytön tyllerön jonka paperikruunu on kaikkein suurin.
Lisätietona mainitsen että piirtäjä Thompson kertoo  uransa olevan lopussa, hänen taistelunsa Parkinsonin tautia vastaan on aggressiivista sekä avointa. Hän on hiljattain käynyt läpi  aivoleikkauksen  taudin hillitsemisen toivossa, sekä saanut lukea tänä syksynä useamman kerran hänen muistoaan kunnioittavan sepustuksen kollegoidensa toimesta.  -voimme vain arvailla miltä se tuntuisi.
Cul de Sack on koonnut ympärilleen ryhmän piirtäjiä jotka ovat tehneet yhteisteoksen jonka tuotto lahjoitetaan Michael J. Foxin Parkinsonin taudin säätiölle, osta nyt ennen kuin on myöhäistä.

Pellon reunaa julkaistaan harvakseltaan suomeksi, ja olenkin tottunut lukemaan sarjakuvaa suoraan netistä.  Thompsonin omakin blogi on kiva.. erityishuomio “Ravintolat jotka  suljettiin hiljan “ tm - kuville.



#89  Jerry Scott ja Jim Borgman: Jere a.k.a. Zits
Lukupaikka: vessa, sairasvuode, kotiaresti, lomat
Ruoka- ja juomasuositukset: pikaruoka, makeiset, kahvi, purukumi

Mitä? Jere vai? Se Jere jota voi lukea sanomalehdistä ja jonka setrippejä äidit teippaavat jääkaapin oviin?  … juu juuri se Jere. Joskin kiitos Stocmannin hullujen päivien, ja erityiskiitos niille teinipojille jotka syksyllä 2010 tungitte eteeni ja jäin loukkuun  lastenkirjojen kohdalle.. (luoja mikä kiitospuhe) .. ja löysin sieltä englanninkielisen Zits Treasuryn, eli ison juhlakirjan Jereä. Siitä se alkoi..  Scott on tuttu entuudestaan  Baby Bluesista, ja Borgmanin muistelen piirtäneen jotain muutakin. Öhöm.
 Kun Jereä pääsee selailemaan oikein kunnolla, eli yhden tai kahden juhlakirjan verran, huomaa huiman kehityskauden, Jerestä tulee letkeämpi, syvempi ja kiinnostavampi henkilöhahmo, kyynisen ja ruipelon teinipojan sisältä. Taustalta, pöhköistä vanhemmista nousee minusta vieläkin kiinnostavampia hahmoja. Erityistä mammaa on kuvallinen irrottelu: lukion käytävillä vaeltaa pipopäistä karjaa, teinipojan hormonimyrsky kasvattaa päähän hirvensarvet, äiti näkee miten tekosyyt kasvattavat selkäänsä siivet ja lentelevät pois.. Häiritseehän lukijaa kuitenkin jokin: pääseekö Jere koskaan opiskelemaan, viettämään villiä elämää vai katsommeko noin viistoistavee poikaa tahkoamassa kellaribändissään vielä kymmenen vuoden päästä, toinen silmiinpistävä kysymys on nuorisomuoti,  vaikka Jeren kädessä heiluu jo i-pod näyttävät vaatteet silti liehuvan samaa muotia kuin silloin kun minä meni ylä… tai olkoon, ei puhutakaan siitä.

(kuva Amazon.com)


# 88  Thomas Siddell : Gunnergrkrigg Court
Lukupaikka: sintsinojatuoli, tietokoneluokka, keittiö, baari
Juoma- ja ruokasuositukset: tee, murokeksit ja minttukarkit.

Olen  maininnut jo Gunnerin kerran tai kaksi aiemmin, ja painottelin tovin siitä otanko sarjakuvan listalle jo nyt, vai tekisinkö nettisarviksista oman postauksensa, sitten katselin listaani ja totesin että netissähän ne muutkin, enemmän ja vähemmän, on.
Eli Gunnerkrigg Court,  sarjassa Annie-niminen tyttö aloittaa uudessa sisäoppilaitoksessa jossain päin Britanniaa, hän huomaa ´pian ettei koulu ole ihan mikä tahansa koulu.. (vautsivau miten omaperäinen aloitus). Gunner on varsinainen sipuli joka kerros kerroksen perään paljastaa itsestään jotain uutta. Uusi sivu julkaistaan kolmesti viikossa ja  harva se kerta totean itsekseni “no se sen selittikin” tai “arvasinpas tuon” sekä tietenkin “ no mitä, pitääkö tässä odottaa viikonlopun yli ja miettiä tätä!!”
Sarjakuvassa käytetään hehkuvia värejä sekä ihanaa fonttia, alkemian symboleja sekä myyttisiä eläinhahmoja.
Painettuna minulla on vain ykkösosa, jossa sivujen taitto nettisarjakuvasta paperille ei ole aivan niitä parhaimpia, ja piirtojäljen vakiintuminen ja tyylin muutokset ovat aika silmiinpistäviä, mukana on myös minusta turhin seikkailu, se avaruusseikkailujuttu.

(kuva Like-kustannus)

#87 Marjane Satrapi: PistojaLukupaikka: hiljainen keittiö, ystävättären olohuone, ikkunasyvennys, HUOM! hyvä valaistus
Juoma- ja ruokasuositus: haudutettu tee, pistaasipähkinät ja suklaa

“Teheranilaisnaiset kokoontuvat teen ääreen omistautuakseen lempiharrastukselleen.. Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!” - näin lukee kirjan takakannessa.  Ostin tämän kirjan muuten häälahjaksi saadulla lahjakortilla, no sai sillä muutakin. Kirja on pieni, valkoinen ja  tekstattu kaunokirjoituksella, mikä tekee siitä välillä vaikean lukea, mikäli väsyttää.  Ajattelen jatkuvasti että kirja on niin pieni että se mahtuu käsilaukkuun ja sen voi näppärästi viedä mukanaan (Heini J, tämä ei sitten koskenut sinua!) lainata ystävälle ja nauraa sitten yhdessä. Ja niin pientä piperrystä etteivät miehet viitsi sitä lukea.
Pistoissa puhutaan  naiseudesta ja avioliitoista… Mitä tehdä jos mies luulee naineensa neitsyen? Mitä pitäisi edes ajatella moisesta miehestä? Miksi joskus kannattaa ollakin se toinen nainen? .. vai kannattaakohan?  Mitä eronneista naisista sanotaan? Mitä tyhmistä naisista sanotaan?

Pistoissa huumori on kirpeää ja yksityistä, siinä juoruillaan  ihan kunnolla naisten kesken. Jos Pistoissa tehtäisiin vielä käsitöitä en edes puhuisi siitä, mutta siinä juodaan teetä, ollaan jouten ja juorutaan, -mikä olisikaan syntisempää näin naisten kesken?

(kuva: Arktinen Banaani-kustantamo)

#86 Catel ja Bouguet : Kiki, Montparnassen kuningatar
Lukupaikka: vakavien tilaisuuksien takahuoneet, sunnuntai-iltapäivät
Ruoka- ja juomasuositukset: kirpeät juomat, juomat jotka kaadetaan kahvimukiin koska muut astiat ovat tiskissä, tapakset ja ranskanleipä

Tämä kirja ei ole erityisen hauska, se on mustavalkoinen ja siinä on kaikkea ikävää, on alkoholismia, hulluutta, alastomuutta, väkivaltaa, prostituutiota, mustasukkaisuutta, likaa, sairauksia, kiroilua, rappiota ja taivastelua.. muistinkohan nyt kaiken? Ostin Kikin alennusmyynnistä ja laitoin sen sitten taidekirjojen joukkoon. Kikissä eletään kiihkeitä vuosia Pariisissa, viime vuosisadan alkupuolella. Uudet taidesuunnat kuten dada ja surrealismia kohisevat ympäriinsä, tytöt ovat  kauniita ja köyhiä ja tekevät temput jotta saavat syödä edes kerran päivässä ja nukkuvat yönsä missä sattuu.  Vähäiset pennoset käytetään sitten hurvitteluun ja kohinaan. Kiki toimii mallina useille taiteilijoille, innoittajana ja juhlien ilopilkkuna Montparnassen gallerioissa ja kahviloissa. Kikin  elämä ei tosiaankaan ole mikään huviajelu, mutta maailmansotien välisen ajan rappiotaiteesta se kertoo minusta paremmin kuin taidehistorian opukseni.