Iu Olga Mchamish, eli IrmaPerkele, rakkaani

 Mietin pitäisikö minun aloittaa kertomukseni IrmaPerkeleen ensimmäisestä illasta, vaiko viimeisestä yöstä.
Aloitan ihan tavallisesta yöstä, parin kolmen vuoden takaa.

"Puolisoni ja minä heräsimme viime yönä varsin  ikävään ääneen.

MOOOYYYYEEEEGRRRGGGGHHHH-ÖÖÖÖOOUUUU!

En aivan onnistu kuvamaan tätä ääntä, mutta ajatelkaa että se on vokaalivoittoinen, äänekäs ja kuuluu lattianrajasta  äänen lähestyessä nopeasti sänkyuänne.

EEEYYYUUUHGGGG-MYOEEEYYYYYYY-GHÄÄÄÄÄhhhhhh

MEOW, mau-uuh, GHAAAEEEOOOHHHGGG!, meoow, shhhh-shah MEEEEOOOOYYYYYHHGGGGG!

Ulisevan valituksen  väliin sekoittui välillä pehmeitä maukaisuja, ja ennen kuin  äänen aiheuttaja oli ehtinyt aivan sänkymme viereen, olimme molemmat jo hereillä, ja yön pimeydessä tiesimme mistä ääni syntyi. Minun kissani oli hereillä ja tahtoi ruokaa/ huomiota / ruokaa / eläinlääkäriin/ mutta todennäköisesti vain  ruokaa.

Nousin tokkuraisena ylös, käänsin keittiössä liesikuvun valokatkaisijaa, ja vilkaisin seinä kelloa. Nilkoissani puskettiin, kehrättiin ja päästeltiin hiukan vaisumpia maukaisuja. Kello oli viisi yli viisi.

Vaikka minulla olisikin ollut normaali työaamu, en nousisi vielä neljäänkymmeneen  minuuttiin, ja koska tänään oli joko sairaslomapäiväni tai vapaa-päiväni, (kipeänä sillä ei ole juurikaan väliä) minä en aikonut nousta ennen yhdeksää, eikä  puolisoni näin ollen ennen kuin viime tipassa ehtiäkseen töihin.

Menin vessaan, ja kaksi kissaa seurasi minua sinne, ja sieltä pois. "

Minä ja Irma taivalsimme yhdessä 16 vuotta.
Irma kesti pitempään kuinyksikään kämppikseni, tai aviomiestäni lukuunottamatta yksikään seurustelusuhteeni. Laskin että virallisesti Irma on asunut ainakin seitsemässä kauoungissa, mutta osoitteita kertyy varmasti toista kymmentä.
UIkomailla oleillessani Irma pompotti vanhempiani ja joskus epäilin suuresti saisinko kissaa vielä takaisin luokseni, sellainen sydänten valtiatar se oli.

"Olemme huomanneet että  harmaa kissamme on täysin vietävissä kun oma katujengimme pääpiru (siis se toinen kissa)  alkaa öykkäröimään.  Harmaa veijarimme  mielummin liittyy joukkoon kuin on sitä vastaan, sulavasti se kiepsahtaa raggariprinsessamme  taakse ja yhden kissanmitan päästä naukuu varovaisia kannustus ääniä, miu mau ja mou.

(Kuitenkaan yöaariassani kuvailemani pehmeät naukaisut eivät ole lähtöisin tästä tyypistä, Se Toinen Kissa vain selvitteli kurkkukaan iskulauseiden välillä. Samaan tapaan kuin Ranskan vallankumoukselliset  sylkäisivät välillä mälliä poskestaan pois  kiskoessaan välijoukolla giljotiinia ulkoilmaan.) 

Se Toinen Kissa on kyllä niin väärä nimitys kotihirmullemme kuin vain voi. Hän on Se Kissa. Se ensimmäinen ja ainoa, maailma pyörii hänen ympärillään ja kansat palvovat hänen pörröistä kuonoaan.

Jos kolmetoistavuotias kotidikttaatorini ei ole aivan puhdas siperiankissa, niin se epäpuhtaus on varmaankin peräisin arosusilta, raskaan tykkitulen erikoisjoukoilta, diesel-öljystä ja rimsuisista pöytäliinoista, sekä kenties jonkun isoäidistä minkä tämän hellantuutelin esi-pedot ovat pistelleet poskeensa Leningradin piirityksen aikana.  

Ainiin, unohdinhan minä mahdollisuuden että  tämä elukka on  kokonaan jalostettu erikoistehtäviin. Sen paksuun turkkiin on voitu piilottaa vakoilutekniikkaan  radion komponenttien verran, ja omia silmiäni on uskominen, tuo turkki kestää mitä vain.

Kissani ei välitä vedestä ja on seissyt kainaloitaan myöten, -tiskialtaassa.

Olen nähnyt sen istuvan sammuksiin kynttilöitä, ja epäilemättä se tekee niin vielä led-valoillekin.

Kovassa pakkasessa se vasta piristyykin, epäilen kylmäfission mahdollisuutta.

Ja jos kissat ovatkin hienoja turkkinsa kanssa, -tätä  tyttöä ei ole haitannut  maahan valuneen moottoriöljyn saastuttama maa, muta, sammal, maatuneet lehdet sekä jotain mitä edelleen  uskomme joulukuusen rangaksi jonka hän raahasi häntäänsä takertuneena kerran kotiin, - saavutus on erityinen sillä kissaa ulkoilutettiin valvotusti valjaissa."

 

Ensimmäinen tapaamisemme oli Savonlinnassa, ensimmäisessä opiskelijakämpässäni, jossa järjestysnumeroltaan kämppis Numero Kolme (Outi) toi mukanaan kissanpennun sullottuna talvitakin povariin. Sen on täytynyt ola perjantai, sillä Irma, tai kuten kissaa pitkään kutsuttiin Iu, tuli meille vain viikonloppuhoitoon.
Se oli saatu Prisman parkkipaikalta venäläisestä pakketiautosta, en muista enää maksoiko kissa jotain, mutta muistan kuka kissan haki. Kissan saanut tyttö ei kuitenkaan voinut pitää karvapalloaan kotonaan, vaan kissa päätyi ensin yhdelle, sitten toiselle lukiolaiselle, jonka piti ottaa Irma hoiviinsa sitten viikonlopun jälkeen.. joten yhdessä päivässä Iu oli vaihtanut omistajaa jo ainakin kolmesti, ja tuli nyt meille hoitoon.
Pidimme illalla extempore kisanristiäiset joissa Irma sai ainakin kolme nimeä, joista muistetaan "Iu"(Outin nimi), "Olga" (minun ehdotukseni) ja "Mchammis" (halusin kissalle sukunimen enkä kelpuuttanut lukion pitkänmatematiikan opettajan nimeä vaikka sitä ehdotettiinkin), illanaikana meille selvisi myös ettei Irma ollut mikä tahansa karvapallo, vaan sisäsiisti ja omasi pöytätapoja enemmän kuin kissanristiäisvieraamme. (Muutama kuukausi myöhemmin tajusimme että meillä oli pitkäkarvainen kissaneiti joka muistutti kovasti, ulkonäöltä ja käytökseltään siperian metsäkissaa, mutta todistamatta tämä rotuluokitus lopulta jäi, eihän sillä ollut propuskoja mukanaan.)
 Ja meille Irma jäi, ensin sen päätti Outi, sitten minä, ja sitten Irma paria päivää myöhemmin pissi Outin tyynylle ja tuli nukkumaan minun viereeni ja siinä se sitten taisi olla.

"Kissani on itsekäs, kestävä ja pohjattoman leimaantunut minuun, mutta tämä ei ole oikeastaan vain tämän kissan erikoispiirre, kaikkihan johonkin leimaantuvat. Nyt kuitenkin jos joku teistä kysyy miksi puhumme “minun” kissastani, joudun sanomaan että kissa tämän on päättänyt, en minä. Ja jos kysytte onko nuorempi kissamme sitten puolisoni “oma”, joudun toteamaan ettei sille oikeastaan jäänyt vaihtoehtoa. Meitä kun on vain kaksi.

Yöllisen metelin syy ei ollut  mitenkään terveydellinen, mikäli ahneutta ja  pikkuista nälkää ei lasketa terveydelliseksi vaivaksi."

 
Tämä terveydellinen puoli muuttui kyllä Irman viimeisinä elinvuosina radikaalisti. Terveestä kissasta tuli  monisairas vanhus, jolla oli kilpirauhasen liikatoimintaa, joka piilotti alleen alkavan munuaisten vaajaatoiminnan ja nosti esiin ,tutkittuna harmittoman mutta voimakkaan, sivuäänen sydämessä. Kissaa hoidettiin erikoisruokavaliolla, sekä itseasiassa samoilla kilpirauhaslääkkeillä mitä itse yhdessä vaiheessa napsin. (Irma sai omansa maksamakkaralla, minä tuoremehun kanssa.) Viimeisten vuosien aikana Irman paino laski, turkki menetti osan kiillostaan ja päiväunet venyivät iltanokosiin ja aamupäivätorkkuihin. 

Aktiivisuus, uteliaat retket asunnossa ja äänekkäät mielipiteet silti jatkuivat aivan viimeiseenkin päivään asti. 

Irman lääkearsenaaliin lisättiin vapunpäivän tienoilla vielä Nutriplus-energiatahna jota syötettiin päivittäin huonon ruokahalun vuoksi, ja  lisäenergian turvin Irman turkki alkoi palata entiseen loistoonsa ja kissa jaksoi seurasamme läpi viileän, lempeän kesän.

Nämä vanhuuden sairaudet kuitenkin ohensivat sitä pikku ystävän elämänlankaa ja aivan viimeisellä viikolla eläinlääkärittäremme luetteloi mukaan vielä alkavan harmaakaihin, nivelikon ja alilämpöisyyden joka toi mukanaan alttiuden tulehduksille kuten pissatulehduksen.

Olen koittanut muistaa milloin tuo syksyinen perjantai Savolinnassa on mahtanut olla, lokakuussa vai vasta myöhemmin? Vuosi oli 1999 mutta sen tarkemmin en muista, enkä suostu etsimään yhtään teini-iän päiväkirjaani juuri nyt. Ensimmäisen lukiovuoden hurjan jännittävät hetket saavat pysyä siellä missä ovat. 

4.10.2015 lauantai-sunnuntai yönä me kuitenkin ajoimme aamuyön takseja vastaan kohti Turun keskustaa ja omaa eläinlääkäriasemaamme. IrmaPerkeleen ei tarvinnut odottaa aamuun. 

Tuossa aamuyön armonhetkessä on paljon sellaista mistä olemme kiitollisia, mutta tavallaan myös kellonajasta. Asiat tapahtuivat niin irrallisessa ajassa, keskellä pimeää syysyötä, etten vieläkään osaa asettaa tuota tilannetta kumpaakaan päivään. En lauantaihin, joka oli aurinkoinen, rauhallinen ja hauska, jonka ilta kului leppoisasti televiosion ääressä, vanha Irma nukkui ja söi uutta herkkuruokaa sohvan nurkassa meidän seurassamme ja kehräsi hiljaa. Enkä sunnuntaihin, joka oli yhtä aurinkoinen, mutta kylmä, puut olivat muuttuneet keltaisiksi ja valvotun yön jälkeen podin krapulamaista sunnuntaina pesemällä pyykkiä ja suremalla surujamme. 

Mitä tapahtui yöllä palatuamme kotiin oli myös merkittävää, keräsimme pyykkikoriin kaikki murheessa hiotut lakanat, vaihdoimme sänkyyn puhdasta, kävimme kuumassa suihkussa ja söimme aamiaista kello viideltä aamulla kuin töihin lähdettäessä. Nukahdimme raikkaaseen, väsymyksen täyttämään uuneen.

Meillä on seuramme onneksi perheen toinen kissa Niilo Pielinen. 

"Nuorempaa kissaamme en syytä juuri mistään, se on ollut olosuhteiden uhri jo siitä päivästä asti kun se ilmeisesti eksyi talviseen metsään ja päätyi siitä kissojen löytölasten kotiin. Löytötalossa se todettiin ystävälliseksi väliinputoajaksi, joka ei yrittäisi taistella itseään löytökissojen hierarkiassa eteenpäin, eikä sitä, aikuisena kissana  odottaisi yhtä monta vastaanottavaa syliä kuin  löytötalon suloisia kissanpentuja. Vedenharmaan väliinputoajamme alkoi viettää aikaansa pikkuisessa huoneessa sängyn alla kolmen kissanpennun opetellessa sen vieressä lattialla kaikki katukissan gangsteritemput. (En valehtele, yksi niistä pennuista ratsasi käsilaukkuni ja varasti sieltä nenäliinoja kun houkuttelimme  sillä välin  esiin sitä kovan onnen kundia sieltä sängyn alta)

Kissa numero Yksi syö lähes mitä tahansa, mutta  nuorempi yksilömme lyö kyllä hänetkin laudalta. Päähänpotkittu lapsuus lienee opettanut ettei millekkään pidä sanoa ei, ja useamman kerran kollikissamme on hakenut täydennystä ruokaympyräänsä rikkalapiosta."

 
Niilo vietti Irma viimeiset viikot selvästi huolehtien niin Irmasta kuin meistäkin, hakeutuen vuoroin jokaisen seuraan hetkeksi puskemaan ja kehräämään. Ja yöllä yksi haistelukierros tyhjän kuljetuskopan ympäri näytti riittävän viestiksi siitä että taistelutoveri ja ylimarsarlkka oli poistunut seurueesta. Kissoille ominaista etsimistä ja ikävöimistä Niilo ei ole juuri kuluneella viikolla harrastanut, nukkunut sekin on, huolta ja väsymystään pois. 

Mutta jos nyt vielä kerron yhden jutun. mistä tulee nimi IrmaPerkele. 

Se on nimi mikä syntyi kun samaisessa lukiolaiskämpässä yritin aamulla ehtiä kouluun ja sain huomata että paksujen sukkahousujen ja ihon väliin oli vessassa tunkemassa myös pieni kissanpentu täynnä kynsiä ja hampaita. Kiljaisuni "IrmaPerkele!" saivat naapurin KVL-opiskelijanuorukaisen vaihtamaan parranajorutiinejaan muutaman viiltohaavan jälkeen.

Asia mistä pidän Irman muistelussa on että siitä löytyy lähes jokaiselta ystävältäni oma tarinansa. Juttu siitä miten Irma teki jotain huomiohakuista ja typerää kesken illanistujaisten, tai miten Irma löytyi nukkumasta mitä oudoimasta paikasta, tai miten Irma osasi lohduttaa surullista, tai varastaa ruokaa suoraan lautaselta. - Tai se kun oikeasti väitin Irman olevan tyttöystäväni nimi, kun opiskelijakaverini kysyi suoraan "Kuka on se Irma josta nyt puhutaan, se joka nuolee sun korvaa, nukkuu sun sängyssä liian leveästi, kuorsaa ja nyt on varastanut vielä sun kämppiksen puhtaat sukat". 

.. kesti hetken ennenkuin kaverini tajusi että häntä jymäytetään. 

Sellainen se oli, Irma, IrmaPerkele, Iu Olga Mchamis.  10.10.1999- 4.10.2015

Ikävä jäi.

 

Poscatesti ja astoiden merkkaamisen jalo taito

Anteeksi hiljaiseloni. Muistin että minulla on blogi viimeeksi elokuun lopussa ajatus oli kutakuinkin "ostettiin juuri asunto, voi hitto, pitääkö tämänikäisen nyt aloittaa joku remontti/sisustusblogi..eiku"
Sitten unohdin asian.

Blogini, ja kirjontakillan vielä horrostavamman blogin, muistin taas viikonloppuna Aikamatkailutapahtumassani, mieleen tuli montakin aihetta joista kirjoittaa.. sitten tuli maanantai ja  flunssa enkä muista niistä enää yhtään.

Keskiaikaharrastuksessamme on yksi perin erityinen piirre. Meillä on ihan helvestisti tavaraa.
En tiedä onko muilla elävöittäjillä, tai edes urheilijanuorukaisilla, näin paljon roinaa ja rynttyjä matkassa lähtiessään vaikka viikonlopun leirikeskushäppeninkiin. (Nuijasodasta EI nyt puhuta.)

Me tuomme mukanamme vaatteet arkeen ja juhlaan, petivaatteet, seinävaatteet, istuintyynyt, astiat, tarjoiluastiat, valaistuksen, asemittelöihin jos jotakin tavaraa (aseita, haarniskoja, aitoja, lippuja, viirejä, penkkejä, katoksia.. ihan perustavaraa, unohdin varmasti jotain.) lisää katoksia, myyntitavaraa, käsityötavaraa (en edes viitsi aloittaa listaa, viime viikonloppuna eräs toi maallikonsilmin sanottuna pystykangaspuut) ruokaa ja juomaa, kirjoja.... ja sitten vielä kaikkea arkielämän välttämättömyyksiä kuten omat lääkkeet, akkulaturin ja villasukat.
Tätä harrastusta ei aina erota ohittaessaan maantiellä edessä ajavasta muuttokuormasta sitten millään.

 (Niinkuin nyt tämä, kuka muu myöntää vievänsä teepannun mukanaan harrastusviikonloppuun, niin ja vedenkeittimen?!)

Kun sitten tämä kaikki levitetään viikonlopuksi pitkin leirikeskusta syntyy kotoisa mutta hiukan petollinen tilanne. Sunnuntaina Eloisat Elävöittäjät muuttuvat taas Väsyneiksi Aikuisiksi ja pakkaaminen menee vähän niin ja näin.
Syntyy välttämättä löytötavaroita kun Eloisa Elävöittäjä on jättänyt villahuppunsa sinne, liköörilasinsa tänne ja lainaamansa kirjan tonne, Väsynyt Aikuinen ei ihan jaksa eikä muista, hän tahtoisi vain kotiin.

Maanataina koittaa arki, ja flunssa, ja viimeistään keskiviikkona kun ahkerimmat ovat purkaneet muuttokuormansa ja pesseet osan viikonlopun varusteistaan (sekä tiski- että pyykkikoneessa) alkaa löytötavaroita pulpahdella sähköposteihin ja naamakirjaan.
Jostain syystä löytötavaroita jää myös joka kerta lunastamatta, ne vaeltavat vuosi toisensa perään eri tapahtumiin pahvilaatikoissa ja etsivät omistajiaan. (Kun lopulta joku kyllästyy vuosikerta-pahvilaatikkoon ja heittää sen sisällön roskiin, voitte olla varmoja että kadonneen jäljille yrittää heti joku onneton.)

Tehtailtuani toissa kesänä reilut sata riittävän identtistä mukia tilaustyönä, tiesin jo silloin täyttäväni tulevaisuuden löytötavaralaatikoita, näitä mukeja tulisi löytymään vähän sieltä ja täältä... okei, eteenpäin.

Miten sitten merkata omaisuutensa ettei se häviäisi?

1. Nimikirjaimin. Saat itse päättää käytätkö keskiaika- vai mundaanimimesi kirjaimia, kunhan ITSE muistat myöhemmin kumpia tuli käytettyä.

2. Puumerkein/vaakunoin.

Miten sen teet?

1. Tee merkinnät mieluiten esineen ulkopohjaan.
- Pohja on usein tasaisin pinta koko esineessä
- Pohja joutuu vähemälle kulutukselle vaikkapa tiskatessa kuin esineen kylki tai sisäpohja
- Ulkopohjasta merkinnät eivät näyttäydy kuin löytötavaroiden etsintäkuulutusta tehdessä, jos merkintätyösi lopputulos ei ihan silmääsi hivele, et joudu sitä katselemaan koko ajan.

2. Käytit sitten nimikirjaimia, puumerkkejä, vaakunoita, tee merkinnät tarpeeksi suuriksi että ne näkee helposti luonnonvalossa. Kääntele esinettä ja mieti onko vaara että merkintäsi tulkitaan ylösalaisin väärin, tuleeko A:sta  hutera V? Näyttääkö ranskanliljasi koppakuoriaiselta? - Helpota muiden työtä ja vaikka alleviivaa merkintäsi.

3. Inventoi välillä omaisuuttasi, tee ihan lista siitä mitä omistat ja mistä olet ne hankkinut, tutki ovat tavarat vielä käyttöönsä sopivassa kunnossa ja miten olet ne merkinnyt sekä tarkista vieläkö merkinnät näkyvät. (Inventaarissa saatat myös huomata astiakorissasi olevan tavaraa usean sadan euron edestä, mikä jo tietona saattaa kannustaa huolehtimaan tavaroistasi  tulevaisuudessa paremmin.)

4. Ole johdonmukainen, käytä samoja merkintöjä aina kun merkitset tavaroitasi, käytit sitten riimukirjaimia, vaakunaa jne.  jos nimikoinnin on tarkoitus olla vain tunniste jolla esineet osataan palauttaa takaisin juuri sinulle, merkitse ne niin että uuttera löytötavaran lajittelija osaa vaikka kerralla parittaa yhteen kasaan sukkasi, kruunusi, mukin, pikarin, vyöpussin ja puukon. Säästät kaikkien aikaa.

Miten teet itse merkinnät?

Helpoin tapa on tietysti soittaa äidille ja kysyä miten hän merkkasi tavarasi kun olit lapsi ja jätit kaiken jälkeesi hujan hajan (äitisi ei ehkä ylläty kuullessaan että teet niin yhä leikkiessäsi ulkona kavereidesi kanssa). Vastaus on yllättävän usein permanenttitussi.

Meille joille permanenttitussi tuo mieleen lastentarhan, on muitakin vaihtoehtoja. Tässä helpoimmat yhdistelmät ei missään paremmuusjärjestyksessä, osaa olen kokeillut itse, osan huomannut hyväksi muiden tekemänä.

tekstiilit: merkkuulanka, nimikoidut tesktiililaput (esim. suureen määrän pöytäliinoja ja keittiöpyyhkeitä), tekstiilitussit,

puu: poltetut merkinnät (kolvi), kaiverrukset (käsin tai koneellisesti)  lyijykynä, maalit

metalli: kaiverrukset (käsin tai koneellisesti) maalit, kiinnitetyt tunnistelenkit joissa on vaikka helmiä tai omaa vaakunaa esittävä tinalätkä, etsaukset,

lasi: kaiverrukset, maali, kiinnitetyt tunnistelenkit

keramiikka: maali, kaiverrukset, kiinnitetyt tunnistelenkit, lyijykynä/kosmoskyvä (vain lasittamaton keramiikka, haalistuu käytössä)

luu: poltetut merkinnät, kaiverrukset, tunnistelenkit, maalit,

nahka: polttomerkinnät, tussit, tunnistelenkit, maalit

kirjat: exlibrikset, omistuskirjoitukset, tarra/leimasimella tehty e-mailosoitteen sisältävä merkki,

OMA ehdoton suosikkini on ta-ta-daa! KYNSILAKKA!

Kynsilakan lasken maaleihin, vaikka se onkin jotain maalin ja muovilakan välistä. Kynsilakka on kuitenkin todettu mitä parhaimmaksi merkitsemisvälineeksi sillä:
- monikäyttöinen: tarttuu lasiin, keramiikkaan, metalliin, nahkaan, (liiankin hyvin tekstiileihin ja papereihin) ja jossain määrin jopa kuivaan, puhtaaseen puuhun mutta ei yhtä hyvin öljyttyyn pintaan, luuhun en ole kokeillut.
- halpa, helppo kuljettaa ja siinä tulee vielä oma sivellin mukana!
- ei valu liikaa levitettäessä.
- kuivuu nopeasti
- saatavilla kaikissa väreissä
- kestää kokemusten perusteella kylmää, kuumaa ja konetiskausta erittäin hyvin.

Kynsilakan huonoja puolia on tietysti se että se on kynsilakkaa, eikä tunnu kivalta töhriä uusia kauniita esineitä kynslakkaan.

Kynsilakka menettää kiiltonsa pian tiskauksissa, ja värit himmenevät. Siksi on tärkeää ettei luota liikaa siihen että kaikki tietävät juuri sinun merkitsevän astiansa sävyllä "3009 Red, Red & Hot Pink!", parin konepesun jälkeen se nimittäin on pelkkä punainen, kuulemma miehille se pelkkä punainen heti alussa.

Merkitse  enemmin vaikka kahdella hyvin erisävyisellä lakalla, tee merkintä jossa on useampi osa, vaikka ristinollaa tai ne nimikirjaimet.

POSCATESTI

Tähän loppuun vielä pieni testisarja.
Tykkään testisarjojen tekemisestä ja niiden tulkinnasta. Olen sellainen nörtti.

Posca-tusseja, maalitusseja, on markkinoitu nyt pari vuotta varsinaisina ihmekyninä. Niiden pitäisi tarttua ihan mihin vaan, niissä on runsaasti sävyjä ja niitä saa eri kokoisena.
Minä olen itse kokeillut tusseja pari kertaa omiin projekteihini ja todennut että :
- Ovat kalliita (4-9E per kynä, samaan hintaan saan jo pari purkkia muitakin maaleja, ja helvetisti kynsilakkaa)
- Valuvat. Poscassa on se sellainen "kultatussikärki" jota pitää niiata sopivassa suhteessa suttupaperiin jotta posca alkaa valumaan ja piirtäminen sujuu. Minä saan aina aikaan hirveitä maalilammikoita pitkin paperia.
- Kuivuvat toooosi hitaasti. Liian hitaasti minulle. Sori vaan.
- Kotisivut ja esitepaperit ovat kauniit mutta mitään erityistä hyötyä en ole niistä saanut. Kuulun niihin ihmisiin jotka tahtovat käyttöturvatiedotteet ja käyttöohjeet teksteinä ja selvästi kirjoitettuna, jos infoa varten pitää jäädä killittelemään jotain videoklikkejä ollaan niin väärän kohreryhmämarkkinoinin puolella.

 

(poscatussi lähti sitten valumaan pitkin testilasin reunaa.. jee!)

Koska minulla nyt on näitä poscia suotu (ostin talvella uteliaisuuttani, ei maksettu mainos)
päätin kokeilla
- vedin koeviivan kaikista saatavillani olevistä sävyistä: punainen, sininen, vihreä, keltainen, valkoinen, kaikkiin saatavillani oleviin astiamateriaaleihin:
- lasi (oliivipurkki)
-metalli (oliivipurkin kansi)
-puu (käsittelemätön mäntylankun pala)
-keramiikka, lasitettu (kivitavaramuki)
-keramiikka, lasittamaton (saman mukin pohja)

Annoin koeviivojen kuivua tunnin, ihan vaan varmuuden vuoksi. (yllätys yllätys, tussit valuivat heti alkuun!)

sitten koesarja:

1) Pinnan rapsuttelu sormilla ja kynnensyrjällä. (kuvaa vaikka sitä miten esinettä siirreltäisiin käsissä ja astiakorissa)

- Tulos: lasi, metalli ja lasitettu keramiikka antoivat kaikki saman tuloksen: tussi lähti irtoamaan pinnasta jo ihan kevyellä rapsutuksella, lasista jo pelkin sormin hiertämällä. Puu ja lasittamaton keramiikka taas eivät olleet millänsäkkään.

 

2)  Esineen tiskaus vedellä tiskiaineella ja astiaharjalla, pesuvesi haaleaa, huuhtelu kuumaa, kuivaus kuivaan pyyhkeeseen. (kuvaa tiskausta tapahtumissa)

- Tulos: sinne meni! Lasi ja lasitettu keramiikka eivät pidelleet tussia mitenkään, pinnasta tuli hellävaraisella tiskauksella putipuhdas. Metalliin jäi muutama haalea viiru, mutta olen varma että testissä 3 ei jäisi sitäkään.
Puu ja lasittamaton keramiikka selvisivät hyvin tästä testistä.

3) Esineen tiskaus hankaussienen kanssa, huuhtelu kuumalla vedellä, kuivaus kuivaan pyyhkeeseen. (kuvaa toistuvaa ja kuluttavaa tiskausta useamman tapahtuman jälkeen.)

Tulos: Sinne meni taas!
Metalli tuli putipuhtaaksi, puusta  hävisivät hankauksessa valkoinen ja keltainen sävy melkein kokonaan. Lasittamaton keramiikkakin puhdistui, sinisesta tussista jäi kalpea viiru, mutta muista väreistä ei jäänyt jäljelle mitään.



(+4) pesu astianpesukoneessa , jää tulevaisuuteen. Minulla kun ei moista hienoutta ole. Eikä tämän testauksen jälkeen jäänyt mitään tiskattavaakaan..)

Loppusanoma: nämä maalitussit eivät sovi astioiden merkitsemiseen puuta lukuunottamatta.

Vertailukohteeni: kynsilakalla tehty merkintä lasitetulle keramiikkalautaselle. Merkintä on tehty useita vuosia sitten ja lautasta on sen jälkeen pesty usein koneessa tai käsin. Merkintä on yhä tulkintakelpoinen.

Ikävä kyllä tässä on samalla esimerkki siitä miten kukakin tahtoo tulkintakelpoisen ymmärtää. Tiskari osaisi puhtaita esineitä lajitelessaan laittaa tämän "niiden violettipunaisten" joukkoon, mutta edelleen olisi epäselvää kuka on tuo "violettipunainen" tyyppi, ja miksi ihmeessä tämä merkintä on pitänyt tehdä näin pienellä. (Siksi että minusta muinoin tuntui vastuttamattoman pahalta sotkea kynsilakkaa hyviin astoihin.)
Merkitse kynsilakalla, älä merkitse näin pienellä.

Hajatelmia joulukuulta

 Tänä vuonna olin poikkeuksellisessa tilanteessa, kävin vain yksillä joulumarkkinoilla kaupustelemassa, - nekin olivat osa keskiaikatapahtumaa ja kestivät noin kolme tuntia. Ja ne pidettiin marraskuun puolella.
Sisareni käytti ystävällisesti yhtä keramiikkalaatikkoa toisen tapahtumassa joulukuussa. Muutoin, siinä ne olivat.
Ofelia Market jäi tänä vuonna järjestämättä, enkä ensin jaksanut etsiä toisia myyjäisiä kokeiltavaksi ensi kertaa, ja sitten sain huomata ettei myyjäisten tai markkinoiden kokoista rakoa työvuoroviikkoihini olisi mahtunutkaan.

Muutenkin vietin erittäin poikeuksellisen joulukuun, ja joulupyhät. Päivätyöni ulkopuolella, minulla ei ole ollut kiire. Vaikka joulupyhiimme kuuluukin matkustelua noin 800 kilometrin verran, kolme joulujuhlintaa, ja vaikka perinteikkäästi tietokoneeni otti ja hajosi 24h veronpalautusten saapumisen jälkeen, ja vaikka podimme molemmat joulukuussa perinteikästä lentsua, minulla on sittenkin ollut aikaa.

Olen ihminen jonka täytyy kokoajan tehdä jotain.
Toivoin joululahjaksi kaikilta pyyhkeitä, käsipyyhkeitä. Ensimmäiset omaan talouteeni saadut käsipyyhkeet kun alkoivat olla jo parempiakin päiviä nähneitä (vain 15 vuotta käytössä!).  Uutukaisiin lahjapyyhkeisiin oli mukava upottaa muutama joutilas hetkeni ja nimikoida upouusia tekstiilejä. Olen hiukan heikkona erillaisiin fontteihin ja symboleihin, syksyn mittaan olen työpäivän kahvitauoilla tuherrellut tapani mukaan suttupapereita ja suunnitellut esimerksi monogrammeja nimikirjaimista. (Lankoina käytin siskolta saatuja puuvillaisia helmi- ja merkkauslankoja)

Viime jouluna lepuutin hermojani koristelemalla valkoposliinisia joulukoristeita askartelumaaleilla. (Arvatkaa harmittaako etten ole löytänyt tälläisiä plaaneja pöllöjä mistään enää uudestaan, ja arvatkaa montako joulukoristeosastoa tänä vuonna olen ehtinyt tallustella läpi?)

 ... ja lieneekö syynä ollut tälläinen rennompi meininki, mutta tänä syksynä olen ottanut tavakseni poiketa jeesuskirppareilla tutkimassa kangas- ja verholaatikot ihan vain varmuuden vuoksi. (En muuten kierrä kirpputoreja, meillä on tavaraa jo ihan liikaakin.)  Keskiaikaharrastuksemme onkin saanut kiitettävät määrän uusia kankaita ja kauniita värejä hyvän "metsästysonneni" vuoksi.
- Kyllä, kullankeltainen on samettia, oranssi gobeliinikudottua poluesteeriä ja punainen silkkiä!

Niin, ja uusi tietokonekkin saapui talouteemme.

Rauhallista Sydäntalvea ystävät!

Kesäinen joukkotuho mielessäni, sekä chilireseptin paluu

Taas lienee tunnusstuksen paikka, päätin aloittaa puhdistuksen ja todellisen joukkotuhon kesken jalkapallon MM-finaalia. (huom. minä halusin katsoa sitä finaalia, hän suostui)

Istuimme sohvalla ja ajattelin karata jääkaapille ensimmäisen puoliajan aikana, sytytin sohvan viereisen jalkalampun ja venyttelin, jokin hyttysentapainen lensi kohti valoa ja näppäsin sen kesken lennon sormieni väliin. Se hajosi tomuksi.
Pysähdytään nyt tähän, katsotaan hidastuksena.. jotakin (koi) lentää kohti yössä paistavaa valoa kuin koiperhonen, näppään sen (koi) sormieni väliin ja se hajoaa kultaiseksi tomuksi (vaatekoi). Minä kiroilen.

En toivoisi vaatekoita kenellekkään riesaksi. En kenellekkään. Vaatekoi on yhtä harmittoman näköinen ja petollisen inhottava kuin se että käyttäisit salasanana Salasanaa, kiinnittäisit taulukoukun sinitarralla, tai antaisit tyttöystäväsi kiskoa nirunarukengät jalkaan pitkää ja pakollista kävelymatkaa varten.

Muutamassa viikossa olen oppinut vaatekoista ihan liikaa, ja koska joku muukin varmasti tulee niihin lentäviin äälötyksiin vielä törmäämään, niin tässä lyhyt oppimäärä.

Vaatekoi on kellertävä, noin keitetyn riisijyvän kokoinen. kun sen tappaa se hajoaa tomuksi (sen päällä hyppimisestä ei ole mitään iloa). Se on lentäjänä juuri sellainen ärsyttävä räpyttelijä, joka lentää melkein naamallesi ja väitää viime hetkellä kättäsi, kun luulet sen laskeutuneen johonkin ihan vierellessi, se on laskeutunut ihan vierellesi mutta se on niin pieni ja mitättömän näköinen ettet sitä huomaa, kunnes istut ja se räpyttelee taas johonkin.

Vaikka luulisitkin että saat selville missä niitä koita muhiin ravistelemalla raivoisasti vaatteitasi, olet väärässä. Vain sarjakuvissa koit pelmahtavat sankana pilvenä ilmaan, oikeasti tuhojaan tekee yksi tai kaksi ällötystä kerrallaan, eivätkä ne näköjään ikinä lennä silloin kuin sitä toivoisit.

Lentävän räpyttelyn lisäksi huomaat että huushollissasi on koita, kun huomaat omistaneesi joskus jotain arvokasta. Koit syövät nimittäin villaa ja silkkiä, ja huomaat pian mikä niistä Yves Rocherin silkkihuiveista oli aito (ei muuten yksikään), koska siihen on ilmestynyt repaleisia reikiä.
Minäkin muuten luulin että ne söisivät myös pellavaa, mutta eivät syö. Jos samassa paikassa nyt kuitenkin on sekaisin sekä villaa että muita kuituja, ne tekevät kyllä pesänsä molempiin, mutta aloittavat villasta. Ne syövät villaa ja silkkiä.

 Miksi??!

Ne pesivät mieluiten pimeässä, vähän kosteassa, juuri niissä vaatteissa mitä harvemmin käytät. Kannattaa käydä läpi esimerkiksi villasukat, jos niissä näkyy valkoisia ohuesta rihmasta muodostuneita putkia ja pikkuruista pipanaa, sekä niitä reikiä, niin Bingo! Siellä ne uudet pikku pirulaiset muhivat.
Kannattaa käydä läpi ihan kaikki: kaapin perukat, villapipolaatikot, kääntää ympäri kaikki lattimatot, nostella talvitakin kaulukset pystyyn, huopahatut, tutkia kangastilkkulaatikot ja lampaanvillatohvelit.  Vaatekoiden metsästys on yhtä inhottavaa kuin vatsatauti, pissitulehdus ja veromätkyt yhteensä yhdellä kertaa. Aina kun luulet että se on ohi, muistat jonkin nyssäkän.. "no ei kai ne nyt sinne olisi..". - Juu, kuule ovat ne.

Olen istunut ja tilittänyt aiheesta yhden jos toisen kanssa, ja esimerkiksi ystäväni Museoniuho, on osoittautunut korvaamattomaksi avuksi. "Koiperhonen ei oikein kestä mitään" kertoi Museoniuho, "Paras on vesipesu, lämpötilalla ei ole väliä, ne vain eivät kestä vettä."
Toinen ystäväni vannoi pakastamisen nimeen, minulla ei ainakaan ole tilaa pakastimessa, mutta tämä ystävä myönsikin ottaneensa talon toisen arkkupakastimen kokonaan koiperhosten joukkotuhon välineeksi, mutta hänellä onkin talo täynnä villalankaa.
Isosiskoni, useimpien tilitysteni järkkymätön kuuntelija,  lohdutti että myös villakangastakit voi pestä koneessa, käsinpesu saataa olla takille rankempi kokemus kuin hienopesuohjelma pyykkikoneessa, takit täytyy vain kuivata tasolla. Asiat joita jostain syystä en ole voinut pestä, eli huopahatut, olen imuroinut ja myrkyttänyt raidilla.

Eli miten pääset koiperhosista: ne eivät kestä pakkasta, vettä, eivätkä reipasta, pitkää ja erittäin aurinkoista tuuletusta. Ne eivät pidä myöskään myrkystä (meillä kaappien nurkat on suihkutettu raidilla) ja niiden jälkeen jättämät pikkuruiset pipanat on hyvä vähintäänkin imuroida pois. (Martat muistuttavat sivuillaan että pölypussi olisi hyvä vielä lopuksi roskiin.) Niitä voisi jopa saunottaa, mutta siihen en tällä helteellä suostu!
Aikuiset koiperhot voi jatkossa torpata, siis pesujen ja myrkytysten jälkeen, saapumasta uudestaa punasetripuun, laventelin ja raidin tuoksulla, mutta nämä hajut eivät karkota niitä toukkasia jotka jo ovat saapuneet maisemiin.(Kaupasta saatavat valmiit, "laventelintuoksuiset" karkotustuotteet muuten haisevat aivan hirveiltä!)
Puhtaat tekstiilit olisi hyvä pakata kuivana tyhjiöpusseihin ja käydä välillä inventoimassa etteivät pirulaiset tee paluuta.



 (Tuli vaihdettua myös uudet hyllypaperit)

Luettuanne tämän vietätte varmasti yhtä vainoharhaista elämää tekstiilienne parissa kuin minäkin. Murehtien vuoronperään sitä miten paljon aikaa ja energiaa mahdollisesti täysin puhtaiden vaatteiden pesuun ja käsittelyyn on jo uponnut, ja paljonko vielä tarvitaan.. sekä murehtien käyttämiesi myrkkyjen tehokuutta mahdollisesti kissoihin, ja kenties tehottomuutta koihin.
- Sekä sitä kylmää hikeä mikä iskee niskaan aina kun löydät vaalean nöhtäpalleron jostain vaattestasi. ... Tähän lopuksi lista asiosta jotka eivät sittenkään ole koita: vaalea kissankarvanöyhtä, pyykkikoneessa hajonnut tyynyntäytenöyhtä, nöyhdäksi pyykissä muuttunut paperinenäliina sekä vehnäjauhotahra villatakin kyynärpäässä.

Onnitteluni!

Pyykinpesun ja suuruudenhullun siivouksen välissä tulee myös nälkä.
Heini jakoi taannoin Suomen Chiliyhdistyksen pj:n chili con carnen reseptin. Se löytyy täältä.

En ole suuri chiliruokien ystävä, en erityisesti pidä siitä polteesta, eikä perheessäni kukaan kasvata enää ikinä chilipaprikoita ikkunalaudalla edes koristeeksi, koska edesmennyt kollikissamme Jassu ei oikein ymmärtänyt milloin sopii lopettaa ja veti yhtenä keväänä chilipaprikaöverit suoraan puskasta, ei kerran, - vaan kolmesti. Koska Jassu ei tuntunut oppivan asiasta kerta kerralta yhtään mitään, luopui äitini chilipaprikoiden kasvattamisesta ja perheeni tuliset ruokakokeilut loppuivat lyhyeen.

Olen syönyt elämäni aikana hyvää chili con carnea, -ja sitten sitä kouluruokalan versiota joka ei juuri jauhelihapadasta eroa. Joskus kokeilin myös netistä löytämääni Jamie Oliverin chili-reseptiä, joka oli tosin maukasta mutta siitä oikeastaan puuttui yksi ainesosa... nimittäin chili.
Chilin sijaan olen koittanut kehitellä viime talvena toimivaa nyhtöpossun kastiketta, ja tutusnut sen takia amerikkalaiseen ruuanlaittoon lukemalla reseptikirjoja ja nettisivuja, ja pistäytymällä teeman mukaisissa ravintoloissa.

Koska rapakontakainen keittiö näyttää koostuvan, syystäkin, ihan kaikesta muusta kuin  minulle tutummasta keskiaikaisesta keittiöstä, on kokemus ollut aika viihdyttävä. Tehdessäni nythtöpossukokeiluja olen ladannut pöytään kolaa, kahvia, chilejä, tomaatteja, sokeria.. ja ihmetellyt miltä näistä syntyvä ruoka oikein mahtaa maistua.

Chilireseptiä lähdimme kokeilemaa innostuneina, sillä huomaavaisesti reseptissä tulisuuden sai päättää itse. Vässykköinä otimme kaupan miedoimpia chilejä, miltei pienimmät palot mitä löysimme.
Vaikeinta tässä reseptissä oli bourbon, jota emme muistaneet kaupassa, ja kotona aloin epäillä näinköhän talouden ainoa, turpeinen halpisviskin tilkka sopisi keitokseen.
Istuin tovin keittiöjakkaralla etsimässä vastausta tähän kysymykseen... ja löysin nettisivun jossa on chili con carne-tietoutta aivan riittävästi kaltaiselleni vässykälle. Tässä, lukekaa muutkin!

Ja tässä oma muokkaukseni Heinin jakamasta reseptistä.

2 sipulia
400g jauhelihaa
400g tomaattimurskaa
0,33dl tummaa olutta (0,5 tölkki, loput meni kokkiin)
4 valkosipulin kynttä
tuoretta chiliä maun mukaan (2 miedointa, ensi kerralla otetaan ehkä kolme..)
tujaus tummaa rommia
1 tölkki valkoisia isoja papuja (olisivat voineet olla myös kidnareita mutta itse pidämme näistä enemmän)
1 dl mustaa kahvia
2 kasvisliemikuutiota / liha fondia
1tl jauhettua juustokuminaa
suolaa
mustapippuria

paistamiseen voita/öljyä

1. silppua valkosipuli, sipuli ja chili
2. laita tomaattimurska ja olut kiehumaan isoon pataan, lisää liemikuutiot
3. ruskistajauheliha, mausta suolalla ja pippurilla, lisää liha pataan
4. ruskista sipulit hitaasti pannulla voissa ja lisää aivan lopuksi sokeria jotta sipulit karamellisoituvat, lisää sipuleihin tujaus rommia, lisää sipulit lopuksi pataan.
5. kuullota chili pannulla, lisää pataan.
6. huuhtele pavut ja lisää ne pataan
7. lisää juustokumina
8. lisää pataan kahvitilkka, voit laittaa kahviin sokeria jos tahdot lisää makeutta.
9. anna hautua pitkään vähintään 45-70min, lisää tarvittaessa makeutta/suolaa.

Tarjoile riisin, ranskankerma hippusen ja nachojen kanssa.

huom. Tähän reseptiin voisi sopia jokin suuruste, Heinin reseptissä suurustaminen tehtiin lopuksi maissilastuilla. 

Kuvassa Mr.Jasmiini, eli Jassu, aito ja alkuperäinen AP*, vuosia sitten.
Lehmänkirjava sankarimme muuten poti jokaisen chiliahmintansa jälkeen lehmänkokoista krapulaa vanhempieni keittiönpöydän alla Anttilan paperikassissa piilotellen, joi välillä vettä, voi pahoin ja meni taas piiloon. Kissan luultiin saaneen ensin auringon-, tai ampiaisenpiston tai syöneen pihalta liikaa ruohonkorsia kunnes isä löysi ikkulaudalla rehottaneesta chilipalosta oikeat hampaanjäljet.
(*AP tarkoittaa tässä tapauksessa Ahnetta Paskiaista)

Haastetun kohtalo

Kakaramaisesti osoitan nyt sormella ja inisen että Heini aloitti taas tämänkin.. Minun blogini haastettiin 11 asian haasteeseen, joka tuntui yhtä aikaa jännältä (joku lukee tätä!) ja vähän vaikealta (tämä pitäisi oikeasti tehdä eikä vaan jahkailla, saati sitten löytää se 11 haastettavaa blogia..) ja lopulta taas vähän oudolta (jaarittelua).

SÄÄNNÖT:
Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
Haastetun pitää vastata haastajan antamiin 11 kysymykseen
Haastetun pitää valita haastettavaksi 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa
Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
Sinun pitää kertoa kenet haastoit
Ei takaisin haastamista!

Luulen että minun on helpompi aloittaa vastaamalla Heinin keksimiin kysymyksiin..

11 kysymystä

 1 Mikä on paras irtokarkki?

 Salmiakkikarkit kuten löllösammakko ja salmix, sekä Ässämixin violetit ja vihreät karkit, punaiset naperot ja pääkallot. Irtokarkkipussini painaa yleensä noin puoli kiloa ja se on koottu erittäin huolellisesti. 

Irtokarkit joista en pidä ovat yleensä keltaisia, en tiedä miksi en pidä niistä mutta en pidä, enkä pidä karkeita joissa puolet on vaahtokarkkia, hyi olkoon! Viimeisenä, uutena inhokkina on Hobbitti II-elokuvaistunnossa leffakarkkipussista (nostalginen valmiiksi koottu euron namipussi, ja kohta kuulette mikä virhe se olikaan..) ..löytynyt hämähäkin muotoinen salmiakki-hedelmänami (no hah-haa miten ovela veto leffateatterilta, yääks!) jonka pimeyden turvin tungin isoiskoni käteen, sillä isosiskoni kohtalo on, aina ja ikuisesti, pelastaa pikkusisaruksensa hämähäkeiltä, nyt myös makeismuodossa.

 2 Jos saisit kahdeksankymppiä rahaa, mihin käyttäisit sen?

- Menisin kirjakauppaan ja ehkä käsityökauppaan ja loput rahat tuhlaisin hyvään oluttuoppiin aurinkoisella terasilla uutta, vastaostettua kirjaa lukien.

3 Ottaisitko ennemmin kotitontun vai saunatontun?

 - Tämä on mielestäni vähän julma kysymys esitteäväksi ihmiselle jota on vasta tullut nimetelleeksi kotitontuksi. (Lieventävä asiahaara on se että Heini toki nukkui vielä kun aloin tiskaamaan sen keittiössä ennenkuin tein aamiaista ja aloin auttamaan muutossa, mutta minä sentään odotin että Heinin herätyskello piippaisi edes sen  ensimmäisen kerran..) Eli koska olen täysi tonttu itsekkin huolisin luultavasti saunatontun joka komentelee, paitsi että saunassa nukkuu useinmiten jo äreä siperiankissa joten tontulla saattaisi olla lyhyt ura edessään.

 4 Minkä väriset tulppaanit sopisivat keittiöösi parhaiten?

Hah!

5 Mitä lisukkeita laitat hotdogiin?

-  Mitä niihin laitetaan? Yleensä muistan syöneeni hotdogin joskus jossain kävelykadulla puoli yksi yöllä, semmoista hyvää-tikun-nokassa tavaraahan ne ovat.. vastaan että puolikkaan käsipaperista ja vähän hihansuuta.

6 Mihin tupaan kuuluisit Tylypahkassa?

 - Yhyy! Tämän jouduin ihan googlettamaan, en siksi etten muistanut niitä tupia ulkoa, vaan siksi ettei niistä kahdesta muusta tuvasta puhuta kuin sivuroolissa kun keskitytään kehumaan Rohkelikkoa ja haukkumaan Luihuista. Tosiasia on etten koe kuuluvani näistä mainituista kumpaankaan, vaan olisin, kuten epäilemättä koko sukuni, tyytyväisen tasainen ahertaja Puuskupuhissa. Ehkä teini-ikäni myrskyissä toivoisin salaa, että äkkiä paljastuisi jotakin järisyttävän erikoista ja minua pyydettäisiin liittymään vaikka Korpinkynnen superviileisiin omantiensä kulkijoihin, tai toivoisin että olisin kyllin rohkea hengaamaan edes yhden ruokavälitunnin luihusten kanssa. Oikeasti valmistuisin hyvin arvosanoin ja menisin töihin sukuni taikaleipomoon tai yrttiapteekkiin, ja olisin hyvin, hyvin tyytyväinen. (Puuskupuhit näköjään ovat) Puuskupuhi-parat niin tyyniä ja ahkeria, ettei heitä edes haittaa ettei heistä oikeastaan puhuta mittään koko kirjasarjassa. (Korpinkynnet eivät edes välitä, he eivät tietenkään lue lastenkirjoja kuin vaan ihan ohimennen, sillee ironisesti.) ps. puolisoni on selkeä Korpinkynnen kasvatti..

7 Miten selviäisit vuodesta ilman meikkiä?

 - Tupla yhyy! Ihan liian hyvin, ihan niinkuin kaikki aikaisemmatkin vuodet. 

Olen pikku hiljaa tajunnut sentään heittää menemään meikit ennenkuin ne tulevat äänestysikään, mutta en oikeasti osaa niitä käyttää. Osaan maalata kasvomaaleilla teatterikammotuksia, mutta en osaa tehdä kevyttä päivämeikkiä josta saisi hienostuneen iltameikin. En tiedä miltä valokynä oikeasti näyttää, enkä hoida silmänympärysihoani mitenkään erityisesti...- jatketaanko?! 

Olen oikeasti aika allerginen monille meikeille ja hajuaineille, ja silmäni alkavat punoittaa ja vetistää liian nopeasti jotta meikistä olisi minulle mitään iloa. Olen myös todella laiska, enkä jaksa nyplätä läpi useita eri meikkejä siinä toivossa että joku niistä ei itkettäisikään minua.

Ihan hiljan kävin oikeasti kysymässä meikkimyymälän madamelta apua. Lyhyt tietoisku kertoi että heti kun minulla tulee olemaan kokonainen vapaapäivä minun täytyy saapua paikalle ja jättää kaikki hänen huomaansa, aloittaa täytyisi ihan perusteista.. eli tähän voi mennä vähän aikaa puolin ja toisin.

Minua ahdistaa koko ajatus, kaikkihan osaavat meikata, joka ainoa typykkä, paitsi minä, miksen minä osaa?!

 Ostin lähiapteekista sävyttävän huulirasvan,  se saa riittää sitä vapaapäivää odotellessani.

  

8 Mämmi vai maksalaatikko?

- Tulipa äskeisesti tilityksestä kurja mieli.. öh, maksalaatikko, tietysti! ja rusinoilla!

9 Jos olisit lintu, mikä lintu olisit?

- Pyryharakka tai naurulokki.. tai ehkä jokin tiainen

10 Minkälaiset pussilakanat ostit viimeksi?

- Ostin mahdollisesti viimeksi Finlaysonin metsäneläimiä kuhisevat puuvillalakanat puolisolleni kun vielä seurusteltiin, sen jälkeen meille on annettu paritkin marimekkolakanat häälahjaksi, ja yhdet ihanat muumilakanat.

11 Mikä on paras kellonaika päivästä?

 - Ennen olisin sanonut että siinä kello 17-18 välillä, kun tietää että on vielä koko ilta aikaa puuhata kaikkea kivaa, mutta nykyisin se on tarkka klo. 13.15. Vuorotyössäni työaikaan kuuluu työvuorolistassa pari lyhyempää päivää joista tuo kellonaika 13.15 on paras! Silloin voi lähteä töistä suoraan kaupungille, mennä johonkin ravintolaan syömään lounasta ja jatkaa siitä sitten hetkeksi katselemaan kauppoja ja maisemia, tai ehtiin hoitaa jokusen virastoasian, tai ajella bussilla suoraan kotiin ja ottaa päiväunet. Kello 13.15, ihan parasta aikaa!

 Sitten ne 11 asiaa jotka voisin kertoa itsestäni..

1. Olen hankala luddiitti, suhtaudun erittäin kyynisesti kaikkeen uutteen tekniikkaan, erityisesti kosketusnäyttöihin, älypuhelimiin, langattomiin asioihin ja siihen kun jokin ohjelma ilmoittaa "päivittävänsä ulkoasuaan ja käyttömukavuuttaan". Niskakarvani nousevat pystyyn kun minua pyydetään rekisteröitymään johonkin uuteen tai kun minulle kerrotaan miten paljon helpompaa jokin on jollakin uudella hilavitkuttimella. Jonain päivänä olen luimistellut itseni analogiseen nurkkaan josta en pääse pois ilman helpdeskiin soittavaa robottia. Hip-hei!

2. Rakastan erillaisia työkaluja. Nautin kun näen jonkun ihmisen huolehtivan työkaluistaan hyvin, tietäen missä ne ovat ja mitä niillä tehdään. Hyrisen mielikyvää kun näen jonkun teroittavan, puhdistavan, suojaavan tai lajittelevan työvälineitä osana arkista työtään. Neulat, tussiterät, jakoavaimet, ruuvipenkit, veitset, sorviraudat, malliviivottimet ja kaikki muut... miten teitä rakastankaan! 
Vastavuoroisesti inhoan kun näen ihmisten pistävän paskaksi työkaluja ja- välineitä ihan vaan omaa tyhmyyttään, ja huvittelun haluaan, kukaan joka rikkoo huvikseen vaikkapa kitaran lavalla, tai taittaa joutessaan kynästä terän seinää vasten ei voi olla kovin fiksu.

3. Vaihdoin hiljattain sähkösaunamme kiuaskivet (vuokranantaja maksoi kivet mutta ne piti vaihtaa itse), ehkä syystäkin sillä vanhat kivet olivat kuivuneita murenevia käppyröitä. Kävin kissojeni seurassa ensilöylyissä ja hurahdin kerrasta! Ihmiset vaihtakaa tekin kiuskivenne silloin tällöin! Sitä eroa ei voi oikein edes kuvailla miten kuiva ja kovalöylyinen sauna muuttui kerrasta pehmeäksi ja mukavaksi. Höyrylöylyt, ihanat! Tähän menessä olen jo käännyttänyt appivanhempani samaan aiheeseen; kiuaskivet kannattaa vaihtaa!

4. Joskus mietin olenko pettänyt edelliset sukupolvet naisia jotka ovat pyristelleet reippaasti eroon kaikista niistä kodin askareista joita minä teen erityisellä ylpeydellä ja nautittien; kasvatan yrttejä ja perunaa, mankeloin kaikki lakanani, teen kirjontatöitä, opettelen leipomaan kakkusia, pidän nutturaa ja pitkiä helmoja. Haaveilen että opin oikeasti keräämään ja saan joskus lampaasta sekä lihaa että villoja, ehtisin kirjoittaa ylös hyviä reseptejä ja leipoa tosi hyvää leipää.

5. Käytän raitasukkia. Oikein keräilen niitä. Kun löydän hyviä raitasukkia saatan ostaa niitä useita pareja kerralla. Parhaita ovat puuvillaiset polvisukat joissa on mustia ja valkoisia raitoja. Töissä minua kutsutaan "raitasukkatytöksi".

6. Minulla on erittäin lämpimät kädet, pidän talvella mukana lapasia tai hanskoja, mutta riisun niitä alvariinsa pois sillä käsilläni on kuuma, lämmitän kylmäkäpäläisten kavereitteni käsiä mielelläni omissa käsissäni koska käsilläni on niin kuuma. Enkä ymmärrä teitä, kylmäkäpäläiset, miten teillä voi olla niin ohuet, kylmät sormet?
Hukkaan yleensä aina oikean käden tumppuni koska revin käsineitä pois ja päälle pitkin kotimatkaa, kuin en osaisi päättää onko käsilläni kylmä vai ei. Olen saanut lahjaksi lasten lapasiin tarkoitetut tumppuhenkselit, - ihan syystä. Joskus vielä opin käyttämään niitä.

7. Pesen valkopyykin yleensä vaaleanpunaiseksi. Vaikka miten käännän ja käännän vaatteet ennen pesua ja tarkistan pesukoneen.. siellä, siellä se punainen sukka taas odotti otollista iskua. (Koska elävöitysharrastukseeni kuuluu määrättömästi valkoista pellavaa olen onnellinen että isosiskoni on ottanut huolehtiakseen kaikki harrastusvaatteeni, vaika pinkki onkin period.)

8.  Minulla on keskilievä lukihäiriö joka haittaa ehkä enemmän kirjoittamistani, kuin lukemista. -Kuitenkin löydän itseni kohtuullisen usein tilanteesta jossa yksitäinen sana ei vain aukene. Tilanne on kuin animaatio, keskellä selkeää tekstiä on yksittäinen, pitkä sana joka ei tarkoita mitään, jonka aloitan yhä uudestaan ja uudestaan alusta, löytämättä sille mitään selvää loppua tai oikeaa muotoa. Ensin häkellyn ja luulen sanan olevan vieraalla kielellä, sitten tuskastun, koska tiedän sen sittenkin olevan selvää suomea, mutta saan tolkun vain osaan sanasta lopun kiemurellessa määrittelemättömäksi massaksi. 
Olen nyt  kolmekymppinen ja joudun silti pyytämään että vieruskaveri lukee minulle ääneen sanan jota osoitan sormella!  Vaikeita sanoja ovat olleet esimerkiksi: "ahmaistutukset", "hoitotestamentti", "budjettivaje", "lootuksenjuuri" ja "kumikuivaimet".

9. Käytän edelleen samaa venäläistä vesiväripalettia jonka ostin lukiossa ollessani koulusta 30 markalla, ostin seuraavana vuonna toisen samanlaisen josta täydennän ensimmäistä aina tarvittaessa.  Minulle olisi katastrofi jos joku avulias aatu pesisi  vesivärien suojakotelon, jonka palettia ja vaaleansinistä muovista kantta käytän värien sekoitukseen, ja joka muiden silmiin voi olla sotkuinen, -minulle se on täydellinen värikarttani. Tätä väripakkia, tai siinä kuljettamiani siveltimiä en tahdo lainata muille, se on kuin pitäisi lainata omia tekohampaitaan pöytänaapurille.

10. Pidän huonon työn tunnusmerkkinä sitä että syön lounaani seisten. On kyseessä sitten pieni tai suuri työ, tai oli oikeasti miten kiire tahansa, en voi oikeasti hyvin jos seison jossakin jäystämässä kiireessä puolilämmintä einestä valmiina kiirehtimään seuraavaan paikkaan. Ihmisen kuuluu syödä, ihmisen kuuluu syödä rauhallisesti, miksi ihminen ei siis söisi istuen?  Vielä huonomman homman merkkinä pidän sitä että juon automaattikahvia/teetä koska on muka pakko pysyä virkeänä, näistä tunnusmerkeistä huonompaa hommaa en edes keksi, enkä viitsi kokeilla, - ja kuulkaas tyypit, minä siivoan työkseni.

11. Olen kärttyisä sarjakuvien nykysuomentajille, tehkää työnne paremmin senkin ryökäleet!
Ensin tulivat mangan kanssa rumaakin rumemmat "äänitehosteet" joissa perinteikkäät ääniä kuvaavat äänteet kuten "tumps!", "ponk!", "nips-naps!" ja "viuh!" eivät enää kelpaakaan, vaain tilalle tulivat sanahirviöt joilla kuvataan jotain tunteen ja äänen välimaastosta kuten "ihast! ihast!", "paist, paist", "tyrmist tyrmist" ja "välk-välk!". Sitten joku päätti että Carl Barksin sarjat täytyi kääntää uudestaan. Markku Kivekkään sukupolviimme istuttamat käännökset, tarinat jotka osaamme ruutu ruudulta ulkoa.. eivät enää kelpaakaan vaan ne täytyy kääntää uusiksi. Miksi? Paavo Cajanderin Shakespeare-käännöksiä käytetään yhä, ihmiset tunnistavat ne, miksi sitten Aku Ankka ei kelpaa sellaisena kuin se on?  Vihast-vihast!, ja njäh-njää! vain teillekkin.

Sitten 11 kysymystä muille

1. Minkä kirjaklassikon olet aloittanut intoa puhkuen, uskoen että se nyt vaan pitäisi lukea, mutta joutunut jättämään kesken?
2. Mihin muotivillitykseen (mikä vaan, kuntoilu-, ruoka-, vaate-, musiikkivillitys kelpaa) myönnät hurahtaneesi?
3. Oletko joskus pinnannut jostain velvollisuudesta vedoten flunssaan tai vatsapöpöön? 
4. Katsot telkkaria ja siihen tulisi vika kesken lempiohjelmasi, kumpi ärsyttäisi enemmän, äänen vai tekstityksen puuttuminen?
5. Mikä sinusta piti tulla isona?
6. Mitä kuuluu Unelmiesi Ateriaan? (ruoka? juoma? missä se syödään? kenen seurassa? jne..)
7. Kiristätkö ruuvin meisselillä vai voiveitsellä? 
8. Pakkaatko lomamatkalle liikaa vai liian vähän tavaraa?
9. Turhin ostoksesi?
10. Mihin kymppi riittää? (saat päättää itse minkälaisesta kympistä nyt puhutaan)
11. Saako sinua onnitella kukkasin?

Sitten pitäisi haastaa joku. Huom, jos joku, kuka vain nyt juuri kokee että tahtoisi  ottaa haasteen vastaan, niin olkaa hyvä, pistäkää kiertoon. 

Tähän haastamiseen tuli tietysti se tenkkapoo että vähän jokainen näyttää tämän haasteen, tai jonkin vastaavan jo saaneen. Toiset tyypit jotka tahtoisin haastaa eivät joko pidä blogia, tai koko haaste pitäisi kääntää englanniksi, -mitä en tee... Koska jäisin taas junnaamaan tämänkin asian kanssa  ikuisuudeksi.

Jatkan tästä, jos saisin vielä jonkun haastettuakin. Iloista kesää!

Miehonlinnan mielitietyt, seinävaateprojekti, osa 1

Kevät innostaa ihmistä puuhaamaan vähän kaikenlaista. Minä kaivoin varastojeni kätköistä pätkän jämäkkään pellavasekoitetta, josta toivoin riittävän juuri ja juuri kahteen kapeaan seinävaatteeseen.

Löysin seinävaatteisiin sopivan pariskunnan kunvan vähän sattuman kautta internetistä, (sama pari heilastelee kuin sattumalta myös Utan blogin otsikkobannerissa, -tämän huomasin vasta paljon projektini aloituksen jälkeen).  Koska käyttämäni kankaan suikaleet olivat paljon kapeammat kuin kuvan pariskunnan asennot, jouduin asemoimaan hahmoja hiukan uudestaan, ihmisistä tuli pitempiraajaisia ja pitkäselkäisempiä, mutta kohtuuden nimissä ihan kelpo luikeroita näihin seinävaatteisiin. 

Aloittaessasi seinävaatetta muista seuraavat niksit.

1) Vaikka kuinka vihaisit silittämistä, vaikka sinua olisi minun tapaani peruskoulussa pyydetty olemaan silittämättä enää koskaan (nolohko juttu johon liityy palojälki yläasteeni ikkunalaudalla, kostea silitysharso ja pöytäliina.. sekä jokseenkin hämmentynyt ryhmä seitsemännen luokan tyttöjä ja yksi opettaja,, kröhöm! Nykyään osaan oikeasti silittää tosi hyvin, tosin ilman harsoja..), siis vaikka sinua olisi todellakin kieletty ikinä silittämästä yhtään mitään.. niin tässä jutussa sinun täytyy silittää ihan oikeasti. 

Maalattuja seinävaatteita pestään tosi harvoin jos koskaan, erotuksena sabluunapainettuihin seinävaatteisiin joita voi pestä. Maalatut, koristeelliset seinävaatteet ovat yleensä isohkoja, paksuja ja ne on hyvä säilyttää rullattuina joten niitä ei yleensä tarvitse pestä. Aloittaessasi seinävaatteen maalaamisen sinun täytyy silittää maalauspohjasi niin suoraksi kuin vain saat.. mutta! Et luultavasti, ja hyvällä hoidolla joudu silittämään sitä enää koskaan uudestaan. (no, ehkä yhden kerran vielä)

.. eli yksi: silitä seinävaatekankaasi mahdollisimman sileäksi.

2) .. piirrä liidulla/lyijykynällä suunnittelemasi seinävaatekuvion ääriviivat.

Tässä voit käyttää vaikka mitä apuvälineitä, heijastaa kuvan projektorilla, piirtoheittimellä, piirtää läpi valopyödällä.. Minä teippasin kankaan kotini välioveen ja piirsin vapaalla kädellä ensin hennot ääriviivat, pidin pienen tauon ja korjailin sitten ääriviivoja rauhallisesti uudestaan. Sitten irrotin kankaan seinästä ja vein sen työpöydälleni.

3) .. Suojaa työpöytäsi maalilta. Kangas päästää maalia läpi. 

Itse suosin hiukan pehmää pöytäpintaa jossa sivellin liukuu kivasti kankaan päällä, ja märkä väri saa imeytyäkkin vähän kankaaseen. Suojaukseni pohjimmaisena on vanha pyyhe jonka päällä on sanomalehteä ja sitten kangas. Työtä on hyvä välillä kurkata pohjapuolelta ettei kangas imeydy kiinni sanomalehteen tai päästä väriä sittenkin leviämään pöydälle asti.

Sitten vain töihin!

 

Lyijykynällä tehdyt ääriviivat. Seinävaatteen reunat ovat vielä huolittelematta. Silitysoperaatiossa voit kääntää reunat valmiiksi nurjalle puolle ja huolitella ompelukoneella, tai vain vetää siistit siksak-ompeleet kankaan reunoihin. Tässä työssä ei ole tehty kumpaakaan koska en osaa ommella sitten saumaakaan, siskoni lupasi huolitella valmiit työt sitten lopuksi, sillä ehdolla että ymmärrän jättää edes pienet saumanvarat.

 Seuraavaksi vahvistan ääriviivat maalilla.
Tässä kokeilen nyt uutta materiaalia, akryylimaaleja kangasvärien sijaan.
Kangasvärini olivat suosien saatossa kuoleentuneet aika pahasti (kuivuneet). Muistelin kuulleeni miten ohuet kerrokset akryylimaalejakin toimivat hyvin erillaisissa merkkilipuissa, joita ei pestä pesukoneessa, ja jotka altistuttaan liikaa huonolle säälle vain korvataan uusilla. Kuten jo mainitsin, en usko että näitäkään seinävaatteita pestään kovin ahkerasti, eikä roikoteta sateessa, joten päätin rohkeasti kokeilla akryylimaaleja, mutta vain ohuina kerroksina.
Koska en kuitenkaan vielä tiedä miten kangas ja akryyliväri pitävät liittonsa (voihan olla että maalit hilseilevät käytössä pois) en suosittele niitä vielä muille.

Kangasvärejä saa ostaa useista askartelukaupoista tai tilata suoraan valmistajilta. Kun ostat kangasväriä, osta aina uusi, avaamaton purkki vaikka askartelukauppa tarjoaisikin "heidän paakaamaansa" pienempää/edullisempaa pakausta. Kangasväri vanhenee ajan myötä, ja aina altistuessaan ilmalle (purkki avataan)  se hapettuu ja vanhenee hiukan lisää. Vaikka kauppa muuta väittäisi, heidän pikku purkkiensa ikä voi olla ihan mitä tahansa maan ja taivaan väiltä, ja he ovat pakanneet ne pikku purnukkansa alunperin siksi ettei kangasväri vanhenisi heidän omaan hyllyynsä. (Olen tästä asiasta erityisen kriittinen pilattuani kerran satsin hyviä T-paitoja tälläisen nerokkaan kauppaidean vuoksi, - myyjä syytti minua ammatitaidottomaksi harrastelijaksi jonka ei olisi pitänyt ostaa kangasvärejä alunperinkään, -miksi niitä sitten myi harrasteliike on minulle edelleen täysi, ketuttava, mysteeri.)

Kangasvärejä saa valmiiksi värjättyinä, tai voit värjätä ne itse nestemäisillä pigmenteillä. Helppoutensa vuoksi suosittelen valmiiksi värjättyjä värejä.
Kangasvärien pakkauksissa yleensä lukee ohjeita värin kiinnitykseen, usein kiinnitys vaatii lämpöä, ja hyvin kiinnitetty väri kestää pesua ja kulutusta. Kiinnitysohjeissa suositellaan yleensä värin kiinnittämistä silittämällä kangasta silitysraudalla, ja jotta väri kiinnityisi hyvin, sopivassa lämmössä, suositellaan kangasvärejä vain luonnonkuiduille kuten puuvillalle, jotka kestävät lämpöä paremmin kuin muoviset tekokuidut.  (okei.. miehän sanoin että ehkä joudut silittämään kankaan vielä kerran, mutta se onkin sitten viimeinen kerta, -jookos!)

 Sitten alkaa se hauska osuus!  Osaatko kuvitella miten hauskaa on värittää tosi isoa värityskirjan kuvaa tosi isolla siveltimellä?! - No tässä ei tarvitse kuvitella, tässä pääsee ihan kokeilemaan ja se on tosi kivaa! (Akryylimaalin menekistä kertonee kuvassa oleva pienoismallimaalin purkki, josta jäi  vielä paljon käyttämättäkin. Kangasväreillä olen yleensä tehnyt vähän paksumpia kerroksia, ja loput kangasväreistä on hyvä antaa vaika kaverille joka innostuu kanssa tekemään oman seinävaatteensa, etteivät sitten vanhene!)
 Ohuiden kerrosten huono puoli on se että lyijykynä kuultaa hiukan maalien alta. Seinävaatteet tehdään kuitenkin lähes aina sen sellaisille kankaille joista päivänvalo kuulttaa hiukan läpi eivätkä mitkään maalaukset näytä hyviltä vastavalon hohtaessa maalauksen läpi.

 Lopuksi maalasin ääriviivat vielä uudestaan ja parantelin laskoksia valkoisilla korostuksilla.

Otsikossa mainitaan Miehonlinnan Mielitietyt, joiksi aloin pariskuntaa nimitellä kun kyllästyin puhumaan "kuikeloista" ja "laiheliineista".
Minusta on kiva leikkiä voluumilla vaakunoiden sijoittelussa,  joskus on kiva bongata ihan pieniä vaakunaiheita maalauksista sieltä täältä, jouskus taas maalata koko tienoo vaikka sini-valkoiseksi Miehonlinnan linnoilla koristeltuna. Mielitietyt saivat kumpikin kantaakseen miehojen vaakunoita, miehen hupun reunat koristelin vaakunarivillä, neitokaiselle tein vyöpussin (ei kuvassa). Hiukan myönnän kaipaavani Walcialan kylän valkovuokkoja jotka aikoinaan pudotettiin Miehonlinnan vaakunasta pois, en muista enää miksi, valkovuokkoja olisi ollut tosi kiva käyttää tässäkin työssä varsinaisena piilomainontana.

Pitää muistaa laittaa sana kiertämään mielitiettyjen ripustusohjeesta, tässäkin kuvassa pariskunta on selät vastakkain, eli väärin, - sillä korostetaisiin pariskunnan eroa. Kasvot vastakkain, - niin nämä teinit kuuluu laittaa! Ettäs tiedätte!

Kustavilaisessa hovikulttuurissa (miksei muissakin) kuulemma hallitsijaparin kuvien ripustamisella, joko kasvot vastakkain tai katseet erisuuntiin käännetyinä, pyöritettiin kuninkaallisia Kauniita ja Rohkeita hoviväen tietoon, ja jopa Suomen pikkuporvarit saattoivat vaihdella muotokuvien paikkoja salongeissaan muodinmukaisiksi sitä mukaa kun pääkaupungin serkut niistä kirjeissään kertoivat.
Suomalaissa salongeissa siis keikuttiin aina vähän jäljessä viimeisistä hovikuviosta ja hallitsijaperheen jäsenet saattoivat roikua salonginseinillä erontunteissa vielä pitkään silloinkin kun Tukholmassa oltiin jo palattu tulisesti yksiin!

Toivon että san tämän pariskunnan esittelykuntoon Miehonlinnan Suwiöihin toukokuussa ja näemme silloin hilseileekö nuori rakkaus irti taustastaan tai aiheuttavatko akryylimaalit muuta päänvaivaa näissä seinävaatteissa. Lupaan silloin osan 2, eli ripustuskuvat!

Helppo maitopatina savihelmille

(Kaksi raakapoltettua punasavihelmeä, alemmassa valmis, helmiäismäinen maitopatina, ylempi helmi käsittelemätön.)

Raakapoltettua keramiikka on helppo patinoina monella eri tavalla. Raakapoltettu savi (polttolämpötila esim. 950-1000C) erittäin huokoista ja imukykyistä, ja saven pintaan saadaan tarttumaan useita erillaisia pinnoitteita jopa huoneenlämmössä kuivattamalla, ilman suuria lämpötilanoustoja  tai  kemikaaliyhdistelmiä. -Verrattuna esimerkiksi lasituspolttoon (esim. 1050-1250C) jossa nouseva lämpötila sulattaa lasitteen eri yhdisteet kiiltäväksi ja tiiviiksi pinnoitteeksi saven päälle. (Kemikaaliyhdiste on tässä väärä sana, mutta menkööt kun en nyt jaksa enempää aiheesta rutista näin johdannoksi)

Käyttöpatina ja koristelupatina

Patina on sanana kokenut jo reippaan inflaation, ja älypuhelin kantaa "ajantuomaa patinaa" jo puolessa vuodessa. Patina tarkoittaa koruissa  sitä mustaa tai vihreää sävyä korujen uurteissa, ja sillä nostetaan esiin korujen yksityiskohtia, (tosin vihreä patina teinityttöjen kalevalakoruissa yleensä vihjaa siihen ettei koruja raaskita riisua ikinä pois ja korusta on kulunut pois ensin suojalakka, sitten musta patina ja nyt korun uurteet ovat värjäytyneet korun omilla oksideilla yhdistettynä käyttäjänsä ihon rasvaan ja suoloihin). Patinareseptit kuuluivat ennenvanhaan työpajojen tarkoin varjeltuihin salaisuuksiin ja jokaisella kultasepällä ja kuvanveistäjällä oli omansa. Yksinkertaisimillaan voisi ajatella että patina on esineen uuroksiin ja naarmuihin tarttuvaa likaa, tahallista tai tarkoituksenmukaista, mutta silti pintaan tarttunutta likaa. Patina voi ajan myötä muuttua vaikkapa altistuessaan säälle tai valolle.

( Ajan patinoimia museolöytöjä Tukholman keskiaikamuseosta, neuloja, sakset, kolikoita ja kengänpohja, yksikään näistä esineistä ei kiillä enää aivan yhtä kirkkasti kuin heti valmistuttuaan ja vielä museossakin niiden ulkonäkö tulee hitaasti muuttumaan valon, ilman ja kosteuden tehdessä, museosta huolimatta, hidasta työtään, osa patinasta suojaa esineitä, osa tuhoaa niitä. Sellaista se on. - Oikeasti halusin vain syyn käyttää jotakin museokuvaa, olisihan tämä tullut selväksi muutenkin..)

Saven patinoimisella on yleensä kaksi tarkoitusta, esineen koristelu ja pinnan tiivistäminen.
Kun puhutaan pinnan koristelusta, ulkonäön parantamisesta, on patinoinnin rajana vain taivas. Helpoimillaan voidaan raakapoltetun esineen pintaan hieroa vaikka kourallinen tuoretta multaa, pyyhkiä suurimmat pois ja huokoinen pinta on jo omalla tavallaan patinoitunut!
On oikeastaan vaikea keksiä millä aineella huokoista savea ei voisi patinakoristella, siihen käyvät askartelijan kaapista kaikki maalit, kimalteet, liimat, värit, siihen sopivat keittiöstä öljyt, vahat, värjäävät ruokaineet, veri, maito.. Pintaan voi hieroa oksideja, terrasigilaattaa tai vaikka huulipunaa.

Eri asia onkin sitten miten nämä patinat kestävät. Esimerksi pienet helmet jotka hankaavat vaatteita ja ihoa vasten kuluvat käytössä ja kevyesti huoneenlämmössä kuivatetut koristelut saattavat kulua pois, auringonvalo haalistaa ja vesi liottaa, ja esimerkiksi oksidikoristelut vaativat uuden polton korkeamassa lämpötilassa, muuten ne murenevat pikkuhiljaa pois.

Kun pintaa patinoidaan tarkoituksena pinnan tiivistäminen, mennään ajassa jo hiukan taaksepäin. Varhaisin löydetty keramiikka on poikeuksetta poltettu hyvin matalissa lämpötiloissa, jopa paljon alhaisemassa kuin nykyiset raakapolttolämpötilat, ja koskat esineet on poltettu joko avotulella tai maakuopassa, on tavallista että esine on "paistunut" pakoin kypsemmäksi, toisesta kohtaa taas jäänyt alipolttoiseksi.
 Esineiden vedenpitävyyttä on pyritty parantamaan pinnoittamalla esine uudestaan ja uudestaan, samalla patinoiden pintaan käytössä sopivaksi.  Tälläistä tiivistämistä on tehty esimerkiksi upottamalla esineitä rasvaan, tai maitoon, hieromalla niiden pintaan vahaa tai pikeä, tai keittämällä esineitä vaikkapa luiden ja rasvan kanssa vedessä. Jo pelkkä  huokoisen savipadan liotus vedessä parantaa sen tiiviyttä ruuanlaitossa, itse käytän tälläistä kostetaa punasavista pataa uuniruokien valmistuksessa.
Käyttöpatinan muodostuminen perustuu siihen, että huokoinen savi imee itseensä kyllästettä ja tiivistyy kerta kerralta paremmaksi, pinnoitekerrosten välillä kuivuessa syvemälle esineen pintaan ja taas uuden pinnoitekerroksen päällystäessä edellisen.
Käyttöpatinoiden huonoja puolia ovat esimerksi se, ettei pinnasta koskaan tule täysin tiivistä vaan esine tihkuu kosteutta läpi. Kosteuden mukana valuu myös tiivisteaineita esineen läpi ja vanhat savipadat jättävät yleensä jälkeensä rasvarenkaita sinne minne ne lasketaan. Astia voi myös homehtua käyttökertojen välissä. (Joskus näkee, ja haistaa!, myös sisäpuolelta lasitettuja astioita joissa home on muodostunut lasitteen ja huokoisen saven väliin, esim. lasitteen säröihin, ja koko astia haisee homeiselta kukkaruukulta. - Tälläisen astian paikka on tunkiolla tai kuivakukkapurkkina kaapin päällä, ei ruokapöydässä.)
Patina joka on muodostunut astiaan käytön myötä on yleensä vaikea puhdistaa, mutta kokemukseni perusteella altistus liian kuumalle (esim. kiehuva vesi) voi saada astian äkkiä hikoilemaan itsestään ulos vuosikausien patinat, mikä ei ole hauska näky. Yleensä myös astia josta patina saadaan pois särkyy pian käytössä koska se kuivuu liikaa suojaavan tiivisteaineen poistamisen jälkeen.
- Myös toisessa ääripäässä, kun astia ei enää käytössä tunnu imevän itseensä mitään (kuten edellä mainittu punasavisen uunipadan uittaminen vedessä ennen käyttöä) vihjaa minulle yleensä sitä että esine on tullut tiensä päähän ja se saattaa haljeta uunissa koska on jo liian tiivis.

Mutta joo.. mentäisiinkös nyt siihen otsikossa lupaamaani "helppoon maitopatinaan"?

Tarvitset:
- raakapolttetuja savihelmiä, tai pieniä savijuttuja
- rasvatonta maitoa (olen joskus inttänyt ettei se savi voi tietää siitä rasvaprosentista, mutta uskottava se vaan on, tämä onnistuu paremmin juuri rasvattoman maidon kanssa, laktoositonta se sentään voi olla,sillä maidosta jota et käytä voit leipoa lopuksi pannukakun.)
- pyyhkeitä
- kulhon maidolle
- kotiuunin joka lämmitetään n.100-170 asteiseksi
- pellin ja leivinpaperin

Näin sen teet:

- Kaada maitoa kulhoon ja ripottele savihelmet maitoon imeytymään.
Helmistä huomaat varsin pian miten ne imevät itseensä maitoa ja helmien pinnalle muodostuu rasvakalvo. Itse liotan helmiä 5-10 min, mutten ole huomannut juuri eroa liotusaikojen suhteen.

- Nosta helmet kuivumaan pyyhkeen päälle, rullaa pyyhe pötkyläksi ja pyörittele pötkylää pöytää vasten, - helmet kuivuvat tasaisesti joka puolelta. Huom! Jos et kuivaa helmiä vaan nostat ne heti maidosta leivinpaperille, helmet valuttavat maitoa paperille ja maito paistuu sitten uunissa helmeen kiinni. Pohjasta tulee "ihanan" rapsakka ja saat helmiisi ikävät paistoraidat pohjaan.
Koska helmet ovat jo imeneet itseensä kunnolla maitoa, ei haittaa vaikka kuivaatkin ylimääräisen pois, helmissä on kaunis kiilto on pelkän maitokastelun ja kuivauksen jälkeen.

- Laita kuivatut helmet uuniin noin kymmeneksi minuutiksi,  huomaat miten niiden sävy muuttuu uunissa vielä kauniimmaksi. Huom! Nyt koko keittiö alkaa tuoksua paistetulta maidolta, eli pannukakulta... perheriitojen välttämiseksi suosittelen että käyttämättömästä maidosta tehdään pannukakku.  Ota helmet jäähtymään.

(Raakapoltettua kivitavaraa, ylemmässä helmessä patina, alemassa ei. Patinoitu helmi tuntuu sormissa sileältä, raakapoltettu taas karkealta.)

Tätä temppua ei voi toistaa korkealle poltettuun kivitavaraan koska se ei yksinkertaisesti ime maitoa itseensä tarpeeksi. Kokeiltu on.

Olen tehnyt itse maitopatinoita savisille leikkihevosille ja helmille, ja vaikka kenttätestien tulokset ovatkin hiukan puuteellisia (ts. kukaan ei ole viitsinyt tulla mulle asti urputtamaan, jos urputettavaa olisi ilmennyt..)  olen itse ollut maitopatinaan varsin tyytyväinen. Saven pinnasta tulee todella silkkisen tuntuinen ja helmiä on kiva hypistellä.  Maitopatinoitu esine kuulemma savustuu kauniisti, mutta omat savustuskokeiluni ovat poikkeuksetta menneet mönkään,  savustusastiani ovat yleensä olleet niin tiiviitä etteivät purut ole viitsineet alkaa edes kyteä, kunnon savusta nyt puhumattakaan...

- Enkä nyt väitä että tämä on ainoa oikea maitopatina, tai että edes tietäisin aiheesta kovin paljon, mutta yritysten ja erehdysten kautta olen tähän tulokseen päässyt.

- Iloista kevättä!