2012, -Älä soita tänne enää koskaan.

Hyvästi vuosi 2012. Mene jo äläkä käänny takaisin.

Vuosi 2012 ei ollut minulle  kaikkein huonoin vuosi elämästäni, vuosi 2012 ei ollut myöskään kaikkein parhaimpia. Viime vuonna minusta tuntui kuin olisin ikkunasta katsellut lintujen lentoa vastatuuleen.




Uutena vuotena 2012, kun puolisoni ajoi minut aamuvuoroon  anivarhain, silloin kun kotinurkilla tuli vastaan kolme taksillista yömyöhään juhlineita humupekkoja, silloin ajattelin (vähän naivisti)  seuraavaa: tästä vuodesta tulisi hidas vuosi, semmoinen verkkainen lepovuosi. Vuosi jolloin nauttitaisiin tähänastisista saavutuksista (tämä oli sitä naivismia) ja syventyisin uudemman kerran savitöihin, Pohjois-Euroopan Renessanssiin sekä opettelisin kirjomaan silkkilangoilla. (ajomatka kestään noin 10 min, siinä ehtii ajatella vähän kaikkea)
Tästä tulisi vuosi jolloin ei muutettaisi kaupunkia, ei vaihdettaisi työpaikkaa, eikä muutenkaan hötkyiltäisi.  -Kun nyt, taas Uuden vuoden aamupäivän tunteina, ajattelen vuotta läpi, eivät minua lopulta liikuta sen enempää omat askareeni tai se missä juuri tänään asun.

Olen sannut istua takapenkillä katsellen ja kunnellen muita  matkaajia.
Menemättä liikoihin yksityiskohtiin, olen tänä vuonna asioiden merkitystä hiukan toiselta kantilta kuin yleensä teen.
Olen miettinhyt sitä miltä toisista, enkä nyt nimeä ketään, miltä toisista ihmisistä tuntuu.
Miltä tuntuu menettää jotain tärkeää? Miltä tuntuu pettyä omiin saavutuksiinsa? Miltä tuntuu olla sairas tai vaikka työkyvytön? Miltä tuntuu herätä siihen pettymykseen ettei yöllä  kuollutkaan?
Entä miltä tuntuu onnistua? Miltä tuntuu lapsen syntymä? Miltä tuntuu ostaa talo? Entä miltä tuntuu saada vapaus jostakin mikä vielä hetki sitten hallitsi elämässä kaikkea?

 Haluaisin huutaa vuodelle 2012 päin naamaa, torua sitä oikein kunnolla. Ikkunastani olen nähnyt niin monta viivytystä, epätietoisuutta, hidastelua, kinastelua, surua ja  epäystävällisyyttä.
Eikö vähemällä olisi pärjätty?

Erityisesti olen miettinyt, mitä silloin voisi sanoa, entä mitä tehdä? Milloin on se hetki jolloin ei kuulu tehdä mitään, enkä nyt tarkoita edes niitä elämän Suuria Hetkiä, jolloin ei kuulu edes ehkä sanoa mitään. Puhun ihan näistä arjenkin asioista

Eli kuuleeko vuosi 2013!?  Tänä vuonna emme tahdo lentää vastatuuleen..
Siis, vaadimme vähemmän:

 Vähemmän harmaita seiniä, enemmän valoa tunnelin päähän.

 

Vähemmän kylmiä jäisiä teitä tallattavaksi..

 ... enemmän ihmeitä ja nähtävää (ja lohikäärmeitä) !
 

 ... enemmän auringonläikkiä loikoiluun..

 ... vihreyttä, matalia aitoja joita ylittää kevyesti, sukulaisia rakkaita ystäviä.. (Ja kuvan perusteella hautausmaakävelyjä Naantaliin.)

 Köh, "Pysäköinti sallittu vain paikan varanneille"
... Eiku siis, ruusuja ja yllätyksiä!

Kuuleeko vuosi 2013?! Haluamme mahtavan, paremman ja hauskemman vuoden!

Tämä höpinä on omistettu kaikille ihanille.
-Iitu

Sarjakuvia joita Sinun pitäisi lukea..

Sarjakuvia joita sinun pitäisi lukea

Joulu tulee, ja joulun mukana tulevat pitkät juhlapyhät… juhlapyhien mukana tulee  noh,  pitkästyminen.  Äkkiä onkin aikaa, ja kaikki on kiinni ja ihmiset sulloutuneet sukulaistensa luo, ja kavereihin pidetään yhteyttä sanoilla “Kiitos samoin!”. Silloin on todellakin aikaa lukea sarjakuvia.

Itse vietän suuren osan joulustani vilkuillen repsikan paikalta vuoroin kelloa, vuoroin navigaattoria.. mutta mitä se tähän liittyy?  Nyt on aika  kertoa lisää sarjakuvia Joita Sinun Pitäisi Lukea!



#90 Richard Thompson: Pellon reuna a.k.a. Cul De Sac
Lukupaikka: odotushuoneet,  rantatuolit, tietokoneluokat,  kääreet joihin ruusut on kääritty ja joita jää lukemaan tiskipöydän ääreen roskakaappi auki.
Juoma- ja ruokasuositus: epähuomissa syödyt naposteltavat, hätäisesti sipatut juomat

Cul de Sac meinaa lähiöalueen umpikujaa, yhtä niistä toisiltaan näyttävien talorivien pätkää missä kaikki on ihan tavallista. Isopäiset lapsihahmot  selittävät toisilleen aikuisten ja lasten maailmaa, -miksi on näin, ja miksi on niin.. mitäs uutta tässä on?
- Ompahan vaan. Olen ihastunut Thompsonin viivoihin ja väritykseen,  musteviivat menevät sinne tänne muodostaen kiukkuisen pojan ( jonka saavutukset Nirsojen Ruokailijoiden Listalla ovat joutuneet kyseenalaisiksi, sillä poika on suostunut ketsuppiin) tai tytön tyllerön jonka paperikruunu on kaikkein suurin.
Lisätietona mainitsen että piirtäjä Thompson kertoo  uransa olevan lopussa, hänen taistelunsa Parkinsonin tautia vastaan on aggressiivista sekä avointa. Hän on hiljattain käynyt läpi  aivoleikkauksen  taudin hillitsemisen toivossa, sekä saanut lukea tänä syksynä useamman kerran hänen muistoaan kunnioittavan sepustuksen kollegoidensa toimesta.  -voimme vain arvailla miltä se tuntuisi.
Cul de Sack on koonnut ympärilleen ryhmän piirtäjiä jotka ovat tehneet yhteisteoksen jonka tuotto lahjoitetaan Michael J. Foxin Parkinsonin taudin säätiölle, osta nyt ennen kuin on myöhäistä.

Pellon reunaa julkaistaan harvakseltaan suomeksi, ja olenkin tottunut lukemaan sarjakuvaa suoraan netistä.  Thompsonin omakin blogi on kiva.. erityishuomio “Ravintolat jotka  suljettiin hiljan “ tm - kuville.



#89  Jerry Scott ja Jim Borgman: Jere a.k.a. Zits
Lukupaikka: vessa, sairasvuode, kotiaresti, lomat
Ruoka- ja juomasuositukset: pikaruoka, makeiset, kahvi, purukumi

Mitä? Jere vai? Se Jere jota voi lukea sanomalehdistä ja jonka setrippejä äidit teippaavat jääkaapin oviin?  … juu juuri se Jere. Joskin kiitos Stocmannin hullujen päivien, ja erityiskiitos niille teinipojille jotka syksyllä 2010 tungitte eteeni ja jäin loukkuun  lastenkirjojen kohdalle.. (luoja mikä kiitospuhe) .. ja löysin sieltä englanninkielisen Zits Treasuryn, eli ison juhlakirjan Jereä. Siitä se alkoi..  Scott on tuttu entuudestaan  Baby Bluesista, ja Borgmanin muistelen piirtäneen jotain muutakin. Öhöm.
 Kun Jereä pääsee selailemaan oikein kunnolla, eli yhden tai kahden juhlakirjan verran, huomaa huiman kehityskauden, Jerestä tulee letkeämpi, syvempi ja kiinnostavampi henkilöhahmo, kyynisen ja ruipelon teinipojan sisältä. Taustalta, pöhköistä vanhemmista nousee minusta vieläkin kiinnostavampia hahmoja. Erityistä mammaa on kuvallinen irrottelu: lukion käytävillä vaeltaa pipopäistä karjaa, teinipojan hormonimyrsky kasvattaa päähän hirvensarvet, äiti näkee miten tekosyyt kasvattavat selkäänsä siivet ja lentelevät pois.. Häiritseehän lukijaa kuitenkin jokin: pääseekö Jere koskaan opiskelemaan, viettämään villiä elämää vai katsommeko noin viistoistavee poikaa tahkoamassa kellaribändissään vielä kymmenen vuoden päästä, toinen silmiinpistävä kysymys on nuorisomuoti,  vaikka Jeren kädessä heiluu jo i-pod näyttävät vaatteet silti liehuvan samaa muotia kuin silloin kun minä meni ylä… tai olkoon, ei puhutakaan siitä.

(kuva Amazon.com)


# 88  Thomas Siddell : Gunnergrkrigg Court
Lukupaikka: sintsinojatuoli, tietokoneluokka, keittiö, baari
Juoma- ja ruokasuositukset: tee, murokeksit ja minttukarkit.

Olen  maininnut jo Gunnerin kerran tai kaksi aiemmin, ja painottelin tovin siitä otanko sarjakuvan listalle jo nyt, vai tekisinkö nettisarviksista oman postauksensa, sitten katselin listaani ja totesin että netissähän ne muutkin, enemmän ja vähemmän, on.
Eli Gunnerkrigg Court,  sarjassa Annie-niminen tyttö aloittaa uudessa sisäoppilaitoksessa jossain päin Britanniaa, hän huomaa ´pian ettei koulu ole ihan mikä tahansa koulu.. (vautsivau miten omaperäinen aloitus). Gunner on varsinainen sipuli joka kerros kerroksen perään paljastaa itsestään jotain uutta. Uusi sivu julkaistaan kolmesti viikossa ja  harva se kerta totean itsekseni “no se sen selittikin” tai “arvasinpas tuon” sekä tietenkin “ no mitä, pitääkö tässä odottaa viikonlopun yli ja miettiä tätä!!”
Sarjakuvassa käytetään hehkuvia värejä sekä ihanaa fonttia, alkemian symboleja sekä myyttisiä eläinhahmoja.
Painettuna minulla on vain ykkösosa, jossa sivujen taitto nettisarjakuvasta paperille ei ole aivan niitä parhaimpia, ja piirtojäljen vakiintuminen ja tyylin muutokset ovat aika silmiinpistäviä, mukana on myös minusta turhin seikkailu, se avaruusseikkailujuttu.

(kuva Like-kustannus)

#87 Marjane Satrapi: PistojaLukupaikka: hiljainen keittiö, ystävättären olohuone, ikkunasyvennys, HUOM! hyvä valaistus
Juoma- ja ruokasuositus: haudutettu tee, pistaasipähkinät ja suklaa

“Teheranilaisnaiset kokoontuvat teen ääreen omistautuakseen lempiharrastukselleen.. Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!” - näin lukee kirjan takakannessa.  Ostin tämän kirjan muuten häälahjaksi saadulla lahjakortilla, no sai sillä muutakin. Kirja on pieni, valkoinen ja  tekstattu kaunokirjoituksella, mikä tekee siitä välillä vaikean lukea, mikäli väsyttää.  Ajattelen jatkuvasti että kirja on niin pieni että se mahtuu käsilaukkuun ja sen voi näppärästi viedä mukanaan (Heini J, tämä ei sitten koskenut sinua!) lainata ystävälle ja nauraa sitten yhdessä. Ja niin pientä piperrystä etteivät miehet viitsi sitä lukea.
Pistoissa puhutaan  naiseudesta ja avioliitoista… Mitä tehdä jos mies luulee naineensa neitsyen? Mitä pitäisi edes ajatella moisesta miehestä? Miksi joskus kannattaa ollakin se toinen nainen? .. vai kannattaakohan?  Mitä eronneista naisista sanotaan? Mitä tyhmistä naisista sanotaan?

Pistoissa huumori on kirpeää ja yksityistä, siinä juoruillaan  ihan kunnolla naisten kesken. Jos Pistoissa tehtäisiin vielä käsitöitä en edes puhuisi siitä, mutta siinä juodaan teetä, ollaan jouten ja juorutaan, -mikä olisikaan syntisempää näin naisten kesken?

(kuva: Arktinen Banaani-kustantamo)

#86 Catel ja Bouguet : Kiki, Montparnassen kuningatar
Lukupaikka: vakavien tilaisuuksien takahuoneet, sunnuntai-iltapäivät
Ruoka- ja juomasuositukset: kirpeät juomat, juomat jotka kaadetaan kahvimukiin koska muut astiat ovat tiskissä, tapakset ja ranskanleipä

Tämä kirja ei ole erityisen hauska, se on mustavalkoinen ja siinä on kaikkea ikävää, on alkoholismia, hulluutta, alastomuutta, väkivaltaa, prostituutiota, mustasukkaisuutta, likaa, sairauksia, kiroilua, rappiota ja taivastelua.. muistinkohan nyt kaiken? Ostin Kikin alennusmyynnistä ja laitoin sen sitten taidekirjojen joukkoon. Kikissä eletään kiihkeitä vuosia Pariisissa, viime vuosisadan alkupuolella. Uudet taidesuunnat kuten dada ja surrealismia kohisevat ympäriinsä, tytöt ovat  kauniita ja köyhiä ja tekevät temput jotta saavat syödä edes kerran päivässä ja nukkuvat yönsä missä sattuu.  Vähäiset pennoset käytetään sitten hurvitteluun ja kohinaan. Kiki toimii mallina useille taiteilijoille, innoittajana ja juhlien ilopilkkuna Montparnassen gallerioissa ja kahviloissa. Kikin  elämä ei tosiaankaan ole mikään huviajelu, mutta maailmansotien välisen ajan rappiotaiteesta se kertoo minusta paremmin kuin taidehistorian opukseni.

Minä, fanityttö ja Herra Pratchett (Sir)

picture: The Guardian, www.guardian.co.uk

Ihan, ihan alkuun: olen todella pahoillani, mitä enemmän tihrustan, sitä varmemmin kirjoitan nimen väärin. Joten siis alkuun, hän on Sir Terry Pratchett (kahdella teellä), ihan sama miten sen olen jatkossa kirjoittanut väärin. Anteeksi.

Minulla on viha-rakkaus-suhde Britannian saarivaltioon.
Ensinäkin, siellä on todella niin kurjaa ruokaa kuin vitseissä väitetään. Missään muussa maassa ei tarjoilija ole kiikuttanut minulle lampaanpaistini kera törppöä ketsuppia ja majoneesia kysynyt "mites olis?"
Toiseksi, oli siviilisäätysi tai sukulaisuhteesi mikätahansa, olet kaikille "kultu", "hunajainen", "söpöpiiras" tai "rakas" ellet sitten ole jostain irrationaalisesta syystä Madame.
Kolmanneksi, ammattitaitoihin liittyvä itsetuntoni samoin kuin luottamukseni LVI-asentajien luomuksiin ovat kokeneet kovia, todella kovia kolauksia tuossa maassa.
                Kuitenkin: rakastan tuon maan kuppiloiden olutta, juon teetä samoja määriä kuin keskiverto-englantilainen, olen ikuisesti kiitollinen BBC:en erillaisille esittävän taiteen teossarjoille, ja lopuksi.. pidän monista kyseisen saarivaltion kirjailijoista, mutta pidän aivan valtavasti herra (eiku.. ) SIR Terry Pratchettista!

 Terry Pratchet on kirjoittanut yli kolmisenkymmentä fantasiakirjaa Kiekkomaailman oikukkaasta universumista, ja  juuri nyt, vajaa minuutti sitten minulle selvisi, kiitos internetin, että ensimmäinen Kiekkomaailman teos ilmestyi vuonna 1983, - tämä vuosi sattuu olemaan minullekin eräänlaisen ensi-esiintymiseni hetki.
            Pratchetin kerronta on ryönsyilevää, joskus jopa hengästyttävää, - kolmen sivun aikana jumalat tekevät elämää mullistavia päätöksiä, varkaat ja kuninkaat  kuolevat, luonnonvoimat pauhaavat, - ja sankarillinen tyttö-poika-pari toteaakin että "tää oli nyt sitten tässä." Kolmen sivun jälkeen kerronta hidastuukin äkkiä, muuttuu suorastaan tylsäksi ja henkilöhahmot inhottavat järkeviksi ja tyyniksi... kunnes vauhti alkaa taas kiihtyä.
Sanokaa mitä sanotte, olen huomaavanina kirjoissa samanlaista draaman kaarta kuin parhaissa sinfonioissa ja oopperoissa: (joita Sir Pratchet sanoo vihaavansa), kepeä aloitus, - teemojen esittely, hidas pastoraalivaihe, sitten teemoja aletaankin keittää kokoon isolla kauhalla, -taas kepeämpää vaihetta, - vitsi joka aloittaa väliajan, ja väliajan jälkeen orkesterimonttuuun kärrätään koko elokuvastudion erikoistehoste osasto, ja joku sammuttaa äkkiä valot, - joku laukoo vitsejä piemeässä, yleisö ei ehkä kuitenkaan kuule niitä jumalallisen pauhun keskeltä, - kunnes joku syttääkin valot, orkesterimontussa aletaan sopia äskeistä selkkausta, - sitten lopetellaan teemoja uusin, virkein mutta leppoisin sovituksin, - äänet himmenevät, - sitten joku vielä astuukin lattialle jääneeen tamburiinin läpi, - kiroilua ja kilinää.
 Koska olen ihminen joka on viettänyt elämästään kohtuullisen osan erillaisissa lämpiöissa,  harjoitushuoneissa, keittiöissä  ja lavan takana, tälläinen kakofonia  tuntuu hauskalta.

 Sir Pratchetin  fantasiamaailmassa kääpiö on myynyt kaivoksensa, muuttanut suurkaupunkiin, perustanut pikaruokalan ja laulaa sitä "hei-hoi"-laulua vain turkasen päissään. Ja jos hänen ovelleen saapuisi saattueellinen sotureita (tai puolituttuja kääpiöitä joiden nimet sattuvat kivasasti rimmaamaan, ja joilla on sattumalta henkilökunnassa pikkuinen, yhden jätkän vaje..)  pyytämään apua taikasormuksen saatamisessa tulisee pätsiin.. Tämä kääpiö pyytäisi ajattelemaan asiaa ihan tosisaan ja olemaan järkevä. (eli kieltäytyisi)
 Tässä maailmassa velhot eivät ole myyttisia, kauniita tulipallojen heittelijöitä, vaan byrokratiassa kaulaansa myöten istuvia tukevia ukkoja.

Keikkomaailmassa  maailma on paitsi litteä, se on myös elefanttien selässään kannatelema, elefantit kököttävät tukevasti suuren kilpikonnan selässä ja se kilpikonna sitten kuljettaa koko maailman selässään halki koko tomuisen universumin. (Kun taas tämän maapallon asukkaista jotkut uskovat siihen savenvalajan juttuun, eräät taas uskovat maailman eri ammattikuntien, kuten pappien ja sotilaiden syntyneen paloiksileikatun Jumalan ruumiinosista..)



Kiekkomaailmaa kuvataan paljon sanalla satiiri. Tarinoissa tehdään pilaa diplomatiasta, sotimisesta, teknologiasta, yliopistokulttuurista, monarkiasta, kolonialismista, journalismista, popkulttuurista, kaupunkinkulttuurista ja uskonnoista.. jne. Minun lempiaiheeni ovat noidat, uususkonnot ja kansanperinne.

Pratchetin Noidat, ovat oikeita noitia, kirjailija myöntää itsekkin että nämä hahmot ovat erittäin suosittuja, kiinnostavia, mutta myös vaativia. Nämä noidat näyttävät ensi silmäyksellä tavallisilta, vanhoilta tai nuorilta kylämuijilta, hiukan hassahtaneilta eukoilta joilla on kiintymys mustiin  vaatteisiin, ja niin syvä kiinnostus oman kylänsä asioihin, että Neiti Marple näyttää vain pieneltä juorokellolta.
Siinä missä Neiti Marple vielä kuulostelee vanhoja juttuja kylän baarissa, nämä noidat muistavat tapahtumat ihan itse. -Ensinäkin he ovat aina paikalla kun tapahtuu, he elävät pitkään, ja he eivät käytä päiväänsä päivitellen että näkivät joskus jotain pahaa puuvajassa (he joko ovat itse se paha, tai kävivät iskemässä siltä pahalta luun kurkkuun heti ensimmäisenä päivänä).
Pratchetin noidissa esillä on noituuden pyhä kolminaisuus, neito, äiti ja eukko, mutta myös aivan tavallisia ihmistyyppejä: uteliaisuus, jääräpäisyys, ahneus, omahyväisyys, avuliaisuus, lempeys ja oppiminen.  oidat osaavat taikoa, ennustaa, manata pahoja henkiä, - ja, asiasta vihjataan paljon, muttaa ihmisiä sammakoiksi ja takaisin.
Parasta näissä noitanaisissa on kuitenkin  järkevyys. Sir Pratchet  heittää  noitiensa hahmossa kylmää vettä pakanallisen popkulttuurin päälle, siitä saavat taikahelyt, tarot-kortit, sisarkultit, taikapeilit ja kansanlaulut.
Pratchetin noidat uskovat jumaliin kuten uskotaan postinkatajaan, tarvitsevat oikeaan noitumiseen vain narunpätkän ja hyvää ihmistuntemusta, ja käyvät covenissa juoruilemassa ja juomassa drinksun.. tai yhdeksän.

 ... ja se riittäköön noidista. Mars takaisin kirjoihin ja itse kirjailijaan.

Joku voisi pitää fanitustani epäkypsänä tyttöilynä, fantasiakirjojen hassutuksena, sillä Sir Pratchetin kettuileva, nopeatempoinen kirjallisuus ei vain maistu kaikille.
Yleensä ne jotka sanovat etteivät lue hänen kirjojaan vetoavat juuri tekstin sekavuuteen ja viisastelevaan kirjoitustyyliin. Jotta jokin asiat tulisi lukijlle varmasti selväksi, on kirjailija laittanut tekstinsä sekaan satoja alaviitteitä, joista pisimmät täyttävät yli puolet alkuperäisen leipätekstin sivusta, ja kertovat esimerksi, miten typeriä ovat ne ihmiset jotka lisäävät ruokaan suolaa ja pippuria maistamatta sitä ensin lainkaan (l. höysteiden heittäjä) - Ihmekkös tuo jos menee maku.

Minusta Kiekkomaailman kirjoihin on tullut kolmenkymmenen kirjan aikana enemmän selkeyttäkin. Ja osittain ehkä siksi, ettei Sir Pratchet enää työskentele täysin yksin.
      2007 Pratchett kertoi faneilleen, että häneltä oli diagnosoitu monien muiden tutkimusten yhteydessä ( hänellä todettiin olleen oikreassa aivolohkossa ongelmia aivoverenvuodon kanssa jo vuonna 2005 tai 2004)  aikainen, ja harvinainen alzheimerin taudin muoto, mikä vaikeutti hänen elämäänsä monilta osin...

Toivoisin että jokainen, jolla on suvussaa muistisairauksien synkkä varjo, katsoisi jodkus Terry Pratchettin  kaksiosaisen dokumentin aiheesta. Dokumentissa Sir Pratchett kertoo miten erillainen, ja monimuotoinen alzheimer voi olla.  Hänen ensi oireensa olivat esimerkiksi  kadoksissa olleet avainiput ja solmiosolmun äkillinen vaikeus. Dokumentissa näkyvät miten kirjailijan verbaaliset taidot luovat alzheimertesteissäkin illuusiota terveestä miehestä, mutta esimerksi helppojenkin kuvioiden kopiominen  piirtämällä epäonnistuu jo ensimmäisissä testeissä.
Pratchett on lahjoittanut runsaasti rahaa alzheimertutkimukseen, sekä kokeilee dokumentissa myös vaihtoehtoisija hoitomuotoja,  tapaa saattohoito- ja vertaistukitoimintaan kuuluvia ihmisiä.

Dokumentinkin mukaan Prachett jatkaa kirjoittamistaan niin kauan kuin vain pystyy, ja hänen henkilökohtainen avustajansa (sekä ilmeisesti myös apu kustantamon puolelta) auttavat kirjat lopulliseen ilmestymiskuntoonsa.
-Itse olen kuitenkin huomaavinani kirjoissa hyvästelyn merkkejä. Kirjoissa on enemmän onnellisia loppuja sekä jotenkin kauaskantoisempia lopetuksia. Uskon että osittain kuvittelen tämän jäähyväisyteeman, sillä tiedän itse että lempikirjojeni saagan loppu voi olla lähempämä kuin arvaakaan.

Vielä jotain lisää...
Kiitos suomentajalle. Kiitos!, Ilman ahkeraa tulkkausta en voisi nauttia Kiekkomaailman  hulluudesta lainkaan. Esimerkiksi suomennoksessa esiintyy eläin nimeltä kärppilö, en tiedä mikä se on englanniksi,  uskon myös  mitä vakaimmin, että alkuperäiskielellä "kärppilö" ei löytyisi sanakirjastani. Puolisoni lukee teokset lähes poikeuksetta alkuperäiskielellä, ja niin tiedän tekevän monen muunkin ystäväni. Minusta he menettävät jotain. Suomentaja on tehnyt valtavan, ihanan työn sovittaessaan eri hahmojen puhetapoja suomen kieleen (en ymmärtäsi sanaakaan feeglejä, enkä ehkä igoreitakaan.. noin esimerksi.)

 Ja erikoismaininnan annan Kiekkomaailman omalle lahjatavarakaupalle josta vielä jonain päivänä tilaan itseni kipeäksi. Kauppa on oiva lisä omalla sarkastisella tavallaan kirjojen ja kirjalijan fanitukseen. - Heilläkin on oma mielipiteensä puuvajoista  sekä Isaraelin postista. Myönnän heti että hassut kommentit ovat vanhan MAD-lehden apinalaatikon hupitekstien tasoa, mutta hauskaa se silti.

 (Ultimate toivelahjalistallani on tietenkin signeerattu kirja, olkookin että kirjailija signeeraa vain alkupeäiskielellä julkaistuja teoksia.)


 Olikohan tässä jo tarpeeksi?

Tässä vielä ainoa lause jonka melkein kelpuutin alkuperäisestä, luonnokseksi säästämästäni bloggauksesta (jota en sitten tarvinnutkaan),  jonka kirjoitin heti luettuani "Keskiyö ylläni"-kirjan:
"Ei, ei siinä ole mitään järkeä. Mutta ei tarvitsekkaan, se on Terry Prachettin vastakohta sille että meidän pyöryläisessä maailmassamme on paikkoja joiden nimi on vaikkapa "Koria", "Vatu-Vatu" tai "Leeds"."

/ summasummarum: I Like Terry!

Odottavan aika on pitkä (mutta ahkeruus palkitaan)

Sitä voisi luulla että meidän perheessämme saadaan itkupotkuhepuli kun aletaan puhua muuttoista, remonteista, siivousurakoista tai pakkaamisesta. (tramoja voi virkistää toki kertomalla että me muutimme tosiaankin  kolme kertaa vajaassa vuodessa ainakin reilut 500km ympäri Suomen eteläistä rannikkoa, muutimme kaiken, miljoona kirjaa, kokopuisia huoneksaluja, kaksi kissaa ja kymmennittäin kukkaruukkuja, ja jos joku tulee nyt puhumaa siitä miten turhasta tavarasta pitäisi vapautua, hän varokoon itseään.)

Kuitenkin ollemme tanssineet ilotansseja helmikuusta alkaen, olemme pöristelleet kotirinnettä autolla alas, ja ja heti saman mäenkukkulan eteläpuolella taas ylös. Olemme kantaneet hymy naamalla niitä samoja pahvilaatikoita joita jo Hämeenlinnassa vuosia sitten hellästä teippasin kiinni. Mies on hyräillen  porannut seiniin hyllymetrejä, ja minä olen esimerksi polvillani kontaten rapsuttanut maalitahroja irti lähes 40 neliömetrin alueelta.

Ensinäkin tämä on ollut perheen historian lyhyin muuttomatka, viidelle autokuormalle kertyi noin 12 kilmometriä matkaa. Mäntysuovan ja maalinpoistoaineen olen kävellyt paikan alle alle vartissa.
Huudetaan yhdessä eläköötä, sillä minulla on nyt oma työhuone, oma ateljee, oma studio, oma savipaja.. omaaa omaa  lalalaaa!  (vuokrahuonehan se on, mutta miljoonakertaa parempi asia kuin se että työhuoneen tarvikkeet keräävät pölyä kellarikomerossa johon kesärenkaat eivät tahdo mahtua.)

Minulla on runsaasti kuvia esimerksi työhuoneen lattian puhdistamisesta (edellinen asukas oli taidemaalari) mutta säästän teidät siltä.  Myös liiat yksityiskohdat ovat pahasta, mutta sanotaan nyt kuitenkin se, että mieluusti ottaisin huoneeseen myös toisen vuokralaisen, mieluiten semmoisen jota savipöly ei haittaa.

Kuitenkin on aina kiva näyttää kuvia siitä miten isot työvaiheet ovat edenneet, lattian rapsutuksen jälkeen maalasin seinät, ja maalaustyöstä ovat tällähetkellä jäljellä ikkunaseinä  sekä  katonreunan rajaus,  molemmissa hommissa jonottaa se että käytin kaiken valkoisen maalin pohjamaalauksiin, enkä vain ole jaksanut hakea sitä lisää. (minulta puuttuu purkki maalarinvalkoista, koska laiskottaa juuri silloin.)

Päätyseinään tein kuitenkin mahtavan tapettimaalauksen, ja tässä työssä minua auttoi aivan erityisesti puolisoni, joka kohdisti teippimaskit koko seinän pituudelta, ylhäältä alas.  Ihmettelimme molemmat miten olen toissa vuonna jaksanut tehdä samanmoisen urakan yksin asunnomme eteisessä, siis yksin, yhdessä päivässä, ilman erityistä apua.. muistan silloisesta urakasta vain katsoneeni välillä Jane Austen filmatisointia, joskaan en muista mitä leffaa.


 
Aika hieno siitä tuli!

Yleensähän ateeljeetiloissa seinien suositellaan olevan valkoiset, tai vaaleat ja ikkunoiden pohjoiseen, - jotta valo pysyisi mahdollisimman neutraalina ja riittoisana työpäivän ajan.
 - Minä en kuitenkaan  koe tarvitsevani yhtään enempää valkoisia seiniä tässä elämänvaiheessani. Ja uskokaa pois, että valkoisia huoneita tässä maassa riittää, jo opiskelijaasuntojen neuraalissa kulttuurissa sain niistä kyllikseni. Myös on hyvä huomauttaa että seinien  maalaamiselle on toki isännöitsijän lupa, sekä edellisten vuokralaisten maalinroiskeet piti peittää joka tapauksessa.

Työhuoneen varustelusta kerron sen verran että uunia minulla ei vielä ole, vaan turvaudun vielä muutaman vuoden polttopalveluun kaupungin keskustassa olevassa savipajassa. Polttopalvelu on toistaiseksi riittävän kannattava ratkaisu, kunhan poltatan kerralla kokonaisia uunillisia.  Omaan uuniin olen aloittanut jos säästöprojektini, ja pidän sitä aivan mahdollisena hankintana kolmen vuoden päästä, jos luoja suo.
 Toistaiseksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata vanhoihin poltto-painajaisiini joita tapasin nähdä parissakin työpaikassa/työharjoittelupaikassani. Poikkeuksetta näin painajaisia, joissa jonkin uunissa pettäisi yöllä polton aikana ja joko uuni, paja tai minä paloin unessa poroksi. (Tätä ei moni työnantajani tiedä, mutta ainakin kahdesti olen yöllä hiipinyt yläkerrasta pajaan tuijottamaan pimeässä uunin kellokytkintä)

Miltä sitten tuntuu kun oma työhuone? Suomalaiset ovat tutkitusti yksi maailman leveimmin asuva kansa, ja kansani tavoin olen hankkinut nyt kakkosasunnon työtarvikkeilleni. Se tuntuu mahtavalta!
Tätä olen odottanut kolme vuotta, ja nytkin olen uhrannut vielä kolme kuukautta pelkkään remontointiin ja tavaroiden muuttamiseen, saveen en ole konkreettisesti vielä koskenutkaan.

Edessä on hikinen kesä harjoituskautta. Olen kolme vuotta puuhannut saven kanssa varsin laiskasti, viikonloppuja silloin tällöin, yksi tai kaksi viikkoa viime kesänä. Aivan kohta on aika ottaa kuitenkin kimpale kivitavaraa kauniiseen käteen ja katsoa mitä on muistettu, mitä unohdettu...

Eli Jatkoa Seuraa!

Minä - rakastan - leipää!

kuva: Wikipedia

Heini tämän aloitti..

Heini kirjoitti blogissaan rakkaudestaan perunaan, kotimaiseen mukulaan, joka arkisen ruskeana multaisena pallukkana lupaa aina, "minä en jätä sinua, minä ruokin sinut, sinä pidät minusta".
Minäkin pidän perunasta. Peruna täyttää lupauksensa eikä vaadi juuri mitään.
Jos pitää valita keittetäänkö pöytään riisiä vaiko perunaa, valitsen yhdeksän kertaa kymmenestä perunan, pikkusiskoni pettymykseksi.

Asia on nyt kuitenkin näin että leipää pitää olla. Minä rakastan leipää!
Tunnen itseni aina vähän vaivautuneeksi (sic!) sellaiten ihmisten lähellä joilke leipä on paha asia, enkä nyt tarkoita keliaakikkoja koska keliaakikoillekkin on omanlaistaan leipää, vaan niitä erillaisten diettien ja ruokavalioiden ystäviä joille rapeakuorienen käntty on ilmeisesti tehnyt jotain pahaa.

En syrji oikeastaan yhtäkään leipää sellaisenaan. Tuokaa minulle ruisleipää, uunileipää, patonkia, pullahöttöleipää, nuotion päällä käristettyä tikkuleipää, isännnän polvella läpsyteltyä rieskaa, potuleipää, naanleipää, slummissa talousöljyssä tirstettyä lettuleipää, tortillaa, riisiohraperunapiirakoita, pikimustaa saaristolaisleipää, lintulautaleipää, sämpylöitä, kääpiöleipää, croisantteja, skonsseja, jyväleipää, armeijakunnan näkkileipää, pettua, kohottamatonta leipää, hapanta tai makeaa leipää, tyttöystävän ensimmäisiä itseleipomia kokkareita. Jos se on leipää, rakastan sitä, tai ainakin annan sille arvoa ja sanon "kiitos". Antakaa vielä suhteellisen pudas tikku ja nokare härskiintymätöntä voita, tai mitä tahansa, ja olen pian kylläinen.

Jokapäiväinen leipämme..

On tietenkin asioita joita ilman pitäisin leipää vielä suuremassa arvossa, ja nämä asiat ovat anis, fenkoli ja kumina. Mutta kertaakaan en muista sylkeneeni näitäkään leipiä ulos suustani, olen jopa ottanut joskus toisenkin palan. Mutta en koskaan herää haaveillen kuminaleivästä.

Ihanneleivässäni on rapea kuori, pehmeä sisus, leivässä on sisällä vielä vähän paistamisen jälkeistä höyryä ja kuori tuntuu murtamisen jälkeen hiukan kostealta. leipäpalan päälle levitetty rasva sulaa ihan vähän, ja seuraavan palan syön ilman sitäkin, nautiskellen. leivän kuori murustaa vähän, mutta sisus ei tipahtele kosteinsa muruina pois kuoren välistä vaan litistyy hiukan puristaessani leivän reunoja sisustaa kohti. Pohja on hiukan tummunut muttei lohkeileva.

Aloitan lähes joka päivä aamuni leivällä. Leikkaan leivästä pari palaa, voitelen ne ja lisään jokusen juustosiivun. Jos en saa, tai en ehdi syödä leipää aamulla. huomaan sen nopeasti hiukan tyhjänä tunteena vatsassa aamupäiän aikana. Minusta paras leipä säilyy paperipussisa tai pyyhkeen alla, ainoa poikkeus muovipussin suuntaan ovat sämpylät, erityisesti itseleivotut, jotka kuivuvat edellä mainotuissa kätköissä kahdessa vuorokaudessa taistelukelpoisiksi kiviksi.

Arkipäiväiseen leipään liittyy monia uskomuksia. Esimerkiksi eräillä seuduilla leivän pudotessa esim. lattialle ei leipään puhalleta vaan sille annetaan pikkuinen pusu, näin leivältä pyydetään anteeksi talon huonoja tapoja, ja pyydetään ettei leipä suuttuisi ja lähtisi talosta iäksi.

Toisaalla taas leipää ei saa kääntää pohjapuoliylöspäin sillä se tietää pahaa onnea. Pahain selitys, jonka olen kuullut, kertoo että keskiajalla kaupungin leipurit varasivat parasta leipää kaupungin pyöveleille, ja tämä leipä "varattiin" kääntämällä se ylösalaisin myyntipöydälle viestimään muille leivän omistajuudesta.
Pompeijin säilyneissä leivissä olisi kuulemma leipurin leima, ja erään väittämän mukaan pöyvelin leipään olisi pohjaan leimattu oma merkinsä, tai pohjaan olisi raaputetu vielä risti.

Leivän ja taikinan ristinmerkit ovat myös osa kansanperinteitä. Minutkin on opetettu lapsena ristimään ruisleivän tainina. Vaivauksen lopuksi taininaan painetaan kämmenen sormilla esim poikittain ja sitten pitkittäin, ristin kuvio. Samalla voidaan kuulemma sanoa myös "hyvin siunatkoon, meitä suojatkoon" tms. Lopuksi ristin päälle ripotellaan vielä jauhoja ja voidaan vielä sanoa jotakin loitsuamista. (eräässä tv-ohjelmassa näin mummon lukevan isämeitää taikinatiinun äärellä).
Leivän olessa talon arvokkain asia ja peruselintarvike, ymmärtää tämän leivän kunnioituksen. Siunaamattoman taikinan ei uskottu kohoavan yhtä hyvin, uskomukset myös sanovat etteivät pahat henget voi pilata siunattua taikinaa, sitä eivät noidat ja kiertolaiset myöskään saa syödyksi, eikä leipää silloin kannata varastaa.

"Mikseivät he syö leivoksia?"

Lähestulkoon kaikilta maailmasta kuulemieni kansantarinoiden hyvänä tekona pidetään leivän pyytettöntä jakamista muiden kanssa, tarinoissa erityisesti viimeisen leipäpalan jakaminen tuntemattoman muukalaisen kanssa kertautuu jakajalle takaisin hyvänä onnena ja rikkauksina.

Leipää jaetaan kaikesta yleisestä kamaluudesta huolimatta vankileireillä ja pakolaiskeskuksissa. Emppiirinen historiantutkimus on saanut minut miltei kyyneliin nähtyäni kerran erääsä museossa tavallisen päivittäisen leipäannoksen mitä eräässä sodassa vangeille jaettiin, kun kuulin että annos jopa puolitettiin kovimpina aikoina katselin suurella kunnioituksella kotikaupunkini leipähyllyjä useamman viikon. Toivon etten ikinä joudu elämään yhdellä viipaleella kurjaa känttyä.

Ehjä häijyimpiä tapoja nakertaa kansan kestokykyä on pilata juomaveden lisäksi leipä. Leivän pilaaminen ei ole edes vaikeaa. Poikamiesboksista löytyvällä viime vuosisadan lopun jauhopussilla vierailu kertoo katsojalleen mitä hurjaa menoa puhtoisessa jauhopussissa kehittyy. On toukkaa, häröä, siiraa jne.
Varmaan melkein jokainen on joskus maistanut myös homeista leipää
Euroopassakin jauhoihin on kuitenkin vuosisatojen aikana käytetty myös kiviä, hiekkaa, multaa, tiilimurskaa, rikkakasveja, herneitä ja muita palkokasveja, luita, kuivattua kalaa ja kotoista puunkuorta, näin esimerkiksi. Pilaantuneet jauhot eivät välttämättä sisältäneet viljaa lainkaan, ja kurjista aineksista syntyy vain tyhjä maha.
Kolmannen maailman maissa näitä ainesosia, ja muitakin ällötyksiä käytetään ravinnoksi edelleen pakon sanelemaan nälkään.. ehkä asia kuitenkin tuli noin suurpiirteisesti selväksi?

Piti vielä mainita että kuuluisat Salemin noitavainot syttyivät, erään teorian mukaan, myrkkylisistä torajyvistä joita oli sekoittunut jauhojen mukaan. Torajyvät aiheuttavat esimerkiksi hallusiointiota, joukkohysteriaa, kouristuksia ja kuolemaa.
Kärjistäen voisi sanoa että noitavainot aiheutuivat voileivästä, mutta en tiedä söivätkö puritaanit tuolloin voileipiä, - ja lause olisi muutenkin varsin makaaberi. Ei sanota niin.

Luojalle kiitos köksästä!

En kuitenkaan tahtoisi elää pelkällä leivällä. En koskaan. Tosiasia on, että olen yrittänyt eikä siitä mitään tullut. Olisi epäreilua haukkua kokonainen valtio kansanperinteineen vain siksi, etten sattunut tykkäämään leivästä kolmena ateriana päivässä. Sanotaan vaan että tiedän maan jossa leipää saa syödä kolmena ateriana päivässä. En tykännyt asua siellä.
Ei siitä sen enempää.

Leivästä saa kuitenkin varsin hyviä ruokia, ja lisäkkeitä ruokaan. Olen todella ylpeä siitä että osaan leipoa, ja ihailen monia kavereitani jotka leipovat vielä paremmin...


Tämä ihanainen leipä ei ole minun, tämä ihanainen kuvakaan ei ole minun. HeiniKatariinan ihanilla sivuilla on hiukan maistiaisia hänen leipomuksistaan, ja niitä maisteneena en voi kuin kehua!

Minulla on siis monta leipovaa ystävää, ja osaan itsekkin leipoa. Asustellessani toisessa ulkomaan valtiossa minua pidettiin tovi, ulkomaalaisten opiskelijoiden keskuudessa, oikeana jauhopeukslona.
Tässö oli liikaa kunniaa yhdelle tytölle, olin silmäpuolikuningatar sokeiden joukossa puhtaasti sissä erotuksella että muille ei peruskoulussa kuulunut köksää.
Nämä Manner-Euroopan lapset olivat tottuneet lähikulman paakareihin, niihin satukirjojen ja matkailulehtien kuvituksiin joista saa yhdeksää eri limppua ja lehikäisleivoksia.
Osaatteko edes kuvitella paikkaa jossa aamulehden hakureissulla perheenjäsen kipaisee myös leipomoon, ostaa aamupalaksi sämpylöitä ja hiipii sitten takaisin kotiin, alle kymmenessä minuutissa?!

Luultavasti vaikka asuisin ostoskeskuksen yläkerrassa en tekisi niin. Tuona kuningataraikanani olin kuuluisa siitä että olin liian laiska kävelemään kadun vastapäiseen kauppaan, ja mielummin raahauduin vain vastapäiseen keittiöön leipomaan itse leipää.

Tässä kuitenkin tuon ajan erikoisleipäni. Keväinen aurinkoleipä
(josta ei löytyänyt vielä kuvaa)

Tainkina:

vehnäjauhoja
kaurahiutaleita
vettä
kuivahiivaa
suolaa ja sokeria kuivahiivan herättämiseen

tuoretta basilikaa
tuoretta valkosipulia
kuivattua yrttimaustetta

oliiviäöljyä

-Tee ensin löysä leipä taikina, eiku herätä ensin hiiva. sitten tee löysä leipätaikina.
sekoita vaivaamisen salussa mukaan yrtit ja valkosipulimurska.

-vaivaa kohtuullisesti

-kaada taikina/taputtele taikina uunipellille leivinpaperin päälle.
- kaada oliviöljystä leivän päälle rengas öljyä "auringoksi"
- anna kohota pyyhkeen alla noin 20min tai kunnes uuni on kyllin kuuma.
(NB. tässä pitempi kohotuskin voi olla hyvä)

- paista n.20min tai kauemmin. (muistutan että minulla oli käytössäni kaasu-uuni jonka ovi piti painaa kiinni kumolleen käännetyn puutuolin avulla ja n.20m riitti hyvään, kypsään puutuoliin.


Kuvassa kypsää kissaa..

jösses että laiskottaa.. /'sake im lazy!

Kuka kuvassa? Viime aikoina minut nähneet saatavat tietää kenen kuvan "pimu" lienee ja mitä hän on tekemässä..

Joku saataa myös arvata mitä kupposia tässä valmistellaan..

- Tälläiset kuvat toivottavasti lohduttavat niitä harvoja lukijoita.. teen juttuja, mutta olen hyvin laiskalla postaus-tuulella. Koittakaa kestää!

Here's two pictures about my autum. You might know who She is, or where are these mugs going.. my hands have been busy, but im sem to bee to lazy to post anything here or anywhere. (bad me, sorry)

Koitan parantaa tapani ennen joulua.. /I promise to try harder.

Tanssiaisten jälkeen.. (For happyly ever after!)

Lintukodon pääovi, ennen ja jälkeen juhlien.. Kiittelen ihmisiä vielä ensi vuonnakin ihanista, hauskoista häistämme. Ystävät ja sukulaiset kantoivat ja antoivat oman osuutensa työllä, paölveluksilla ja pikku yllätyksillä läpi koko juhlien. Meidän päivämme oli ikimuistoinen, ja sataakkin ropsautti vasta myöhään yöllä.



Koska en saa itsestäni ulos mitään järkevää kirjoitettavaa, kerron vain tein-itse-säästin-henkisen jutun sinisistä kengistä, joita käytin lopulta aika vähän..

Ensiasetelma: tajuat että nyt vihdoin sinun pitäisi ostaa ne kauan puhutut hääkengät. Haluat siniset kiilakorkokengät, kiilakorot koska Lintukodon piha on juurakoinen ja epätasainen (tähänkin palataan vielä.

Lopulta, seisoessasi keskellä kengämerta tilaat sisaruksesi ostamaan sopivat valkoiset korkokengät Kouvolan vastaavan liikkeen valikoimista, koska se helpointa.
Saat kengät viikkoa myöhemmin ja kiikutat seuraavalla viikolla kengät erääseen naisten erikoiliikeeseen värjättäväksi.

Saat kuulla että olet luullut väärin, kengät ovat synteetistä muovia, tai nahkaa ja niitä ei voida, ikinä, mitenkään värjätä. piste

Päänäytös: kimpaantuneena ostat silkkiväriä,värjäät kengät itse ja teet temppuja värin kiintykseen auringonvalolla ja tavallisella kotitalousuunilla. Kun väri ja sen pitävyys kelpaavat, pyyhit mielestäsi kaikki muistikuvat ko. erikoiliikeestä. Unohdat myös nimen.

...illansuussa ompelet kenkiisi koristehelmiä ihan itse.

Grade Finale: menet naimisiin sinisissä kengissä, the end.

( We had great time at your weddings, we had so many friends and famyly helping us, working for us.. Im gratefull for that! heres a pictures about shoes that where not meant to be dyed (so they said) my blue wedding shoes, dyed by me!)